Sa, poikani, min ruumis kuolevainen maan päälle taas sun vie, suus auki luo'os ja ällös peitä, mit' en peitä minä.»
Sumuista jäisistä kuin maahan sataa lumena ilmamme, kun sarvi Kauriin taivaalla Aurinkoa koskettavi,
niin seesteen päälläni näin seijastuvan hiuteista[351] voitollisen pilven, joka meit' oli siihen saakka saarreskellut.
Näköä niiden kauan katsoi, seuras katseeni, sikskuin pituus välimitan sen esti ylemmäksi lentämästä.
Nyt Nainen, nähden, etten enää ylös ma katsonut, näin sanoi: »Alas jo katso, nää, kuink' kääntynyt sa olet!»[352]
Siit' asti kuin ma ensin katsoin alas[353] nyt näin ma siirtyneeni kautta kaaren ens' zonin keskeltä sen päähän saakka,
niin että näin Odysseun harha-uran Cadizin takaa ynnä rannan melkein, Europa missä sulotaakaks tuli.
Viel' enemmän maa-sopestamme esiin ois käynyt, mutta Päivä riensi tietään minusta monen eläinpiirin-merkin päässä.
Mut mielein lempivä, mi aina kiersi Beatricea, nyt enemmän kuin koskaan katseeni tahtoi palauttaa häneen.
Mit' taide ynnä luonto luoneet ovat lumeiksi silmän, sielun voittaaksensa, inehmo-muodoin tai sen kuvastimin,