kaikk' yhdess' ei se oisi mitään, rinnan sen jumaluuden, joka mulle paistoi, kun käännyin katsantoonsa hymyilevään.
Ja voima, mulle jonka katseens' antoi, pesästä kaunihista Ledan[354] johtain mun saattoi taivahasen nopeimpahan.
Sen osat ylhäiset ja kirkkaat ovat niin samanlaiset, etten voi ma virkkaa, min niistä valitsi Beatrice mulle.
Mut hän, mi hyvin tunsi toiveheni, hymyillen alkoi ja niin riemu-kasvoin kuin iloinnut ois itse Luoja niillä:
»Maailman liike,[355] joka keskipisteen pitävi hiljaa, pyörittäissä muuta, täst' alkaa niinkuin rajamerkistänsä.
Taivaalla täll' ei paikkaa muuta ole kuin Luoja, jossa rakkaus se syttyy, mi kiertää tään, ja voima, min se kylvää.
Valo ja rakkaus sit' ympär' saartaa kuin tämä muita, ja sen piirin yksin Hän tuntee, joka niin sen vyöksi vyöttää.
Muu mikään määrää ei sen kiertämistä; se määrää kaikki muut kuin kymmen-luvun sen puoli määrää sekä viides-osa.
Ja kuink' on ajan kaikki juuret tässä maljassa, vaikka lehdet sen on muissa, nyt sulle täytynee sen selvä olla.[356]
Voi, ahneus,[357] mi kuolevaiset painat niin syvään kuiluun, ettei jaksa kukaan kohottaa katsettaan sun aalloistasi!