ryhdillä, äänell' oppaan varman alkoi hän näin: »Me ainehesta suurimmasta[397] olemme tulleet Tulitaivahasen,
valohon henkisehen täyden Lemmen, Totuuden rakkautehen riemu-täyteen, ilohon, joka auvot kaikki voittaa.
Molemmat sotalaumat Paratiisin[398] näkevä oot, ja toisen sellaisena kuin näät sen jälleen viime tuomiolla.»
Salaman äkkiliekin lailla, joka niin sattuu silmään, että katoo kyky valoa nähdä voimakkaampaa siltä,
niin suuri kirkkaus minut ympär' saarsi ja verhos minut hohtehensa huntuun niin taajaan, etten nähdä voinut mitään.
»Ain' Rakkaus, tään taivaan autuuttaja, noin tervehtii, kun luokseen ottaa, tehden sopivaks liekilleen näin kynttilätä.»[399]
Tajunnut tuskin sanat lyhyet olin, kun huomasin jo, kuinka nousin kaikkein ma yläpuolle entisvoimieni.
Ja uusi syttyi näkö silmäin mulle, niin ettei ole valkeutta mitään, nyt jot' ei kestänyt ois katseheni.
Valoa näin ma niinkuin virran vettä[400] välillä välkkyvätä rannan kahden, joit' ihmeellinen kevätloisto verhos.
Elävät nousi säen-parvet siitä ja painui kukkiin kaikkialle, niinkuin rubinit, joita kulta heljä kiertää.