Oi, Luojan valkeus, jonka kautta näin ma totuuden vallan voittolauman ylvään, suo mulle voima kuvata tuo näky!
Ylhäällä siellä valo on, mi Luojan näkyväks saattaa luoduille, ja tämä saa rauhansa vain Hänen katsannostaan.
Niin kauas kaartuvi sen pyörökaari, sen kehä että vyöksi oisi liian avara Auringonkin uumenille.
Sen hohdon kaiken säde luo, mi heittyy Primum Mobilen kohtaan korkeimpahan, miss' elämän se saa ja valtavoiman.
Ja niinkuin veteen alla päilyvähän kuvastuu kunnas kauneuttaan katsoin, vihreintä vehmauttaan ja kukkiansa,
niin heijastuvan ympäri tuon valon tuhansilla näin porras-istuimilla ma niiden meistä, jotk on tuonne tulleet.
Ja jos sen alin aste valkeutta niin paljon kokoo, kuinka laaja, mahtaa tää ruusu olla ylälehdiltänsä![403]
Mut katsettain ei leveys eikä korkeus nyt huimannut, vaan tajusin mä täysin autuuden tämän mitan ynnä laadun.
Ei siellä ole etäisyyttä, sillä välittömästi missä Luoja ohjaa, myös merkityksetön on luonnon laki.
Tuon taivasruusun kupuun keltaisehen, mi aukee asteettain ja tuoksuttavi kiitosta Auringolle ikikevään,