Mut toinen,[408] joka lentäin näkee, laulaa tuon kunniaa, mi rakkauden suo sille, ja hyvyyttä, mi loi sen sellaiseksi,
kuin mehiläisten parvi, jotka milloin menevät kukkiin, milloin palajavat taas sinne, missä hunajoituu työnsä,
nyt painui suureen kukkahan, mi lehdin niin monin kaunistettu on, ja sieltä taas ikirakkautensa kotiin lensi.
Kaikilla kasvot oli liekin-kirkkaat ja siivet kultaiset; muu kaikki paistoi niin valkeana, ettei voita lumi.
Kun kukkaan laski ne, ne toivat myötään rivistä riviin rauhaa, rakkautta, min sai he kupeitansa siivin lyöden.
Mut häirinnyt ei näkö eikä hohto niin monen vuoksi, jotka lentelivät väliä kukan ynnä Ylhäisimmän.[409]
Näät valkeus Jumalan niin tunkee läpi kaikkeuden, mikäli se ansaitsee sen, tuoll' ettei estäjää voi olla mitään.
Turvassa tämän auvon valtakunnan, min täyttää kansa vanha ynnä uusi,[410] päämäärä yks ol' rakkauden ja katseen.
Oi, Kolmi-valkeus, joka heille, paistain yks-tähtisenä, moisen rauhan annat, myös tänne katso meidän myrskyihimme!
Barbarit, tulleet tienohilta pohjan, Helice[411] joille joka päivä loistaa, vaeltain kanssa pojan lempimänsä,