Ja sielulleni virkoin vaivatulle:
"Tuon luona varmaan Amorin on maja,
hän saa mun käymähän näin itkien".
XXXVI
Tapahtui sitten, että missä ikinä tuo donna minut näki, siellä hän esiintyi niin säälivän näköisenä ja kasvot kalpeina ikäänkuin rakkaudesta, ja senvuoksi hän useat kerrat toi mieleeni tuon jaloimman donnani, jonka kasvoilla sama väri oli näkynyt alituisesti. Ja tosi on, että monet kerrat, kun en voinut itkeä enkä huojentaa murhettani, kuljin katsomassa tuota sääliväistä donnaa, joka näytti houkuttelevan kyynelet silmiini näöllään. Ja senvuoksi tuli minulle halu vieläkin runoilla puhuen hänelle, ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Ei eleet säälin. Ja sen voi ymmärtää ilman jakoa, ylläolevan selityksen vuoksi.
Sonetti XX
Ei eleet säälin, kuulto rakkauden viel' ikään ilmenneet niin tenhoisasti naiskasvoilla (ne vaikka useasti on nähneet tuskaa silmän, sydämen),
kuin aina, kun sai teiltä katsehen poloiset silmät, joita kyynel kasti. Niin siirtyi kuva sydämeeni asti, ja tuskaan pakahtuvan pelkään sen.
En taida silmiäni nääntyneitä ma teihin usein katsomasta estää, kun kaipuu niitä itkuhun vain vei.
Niin yltyy halu katsellessa teitä, ei voi ne sitä riutumatta kestää; vaan kyynel edessänne vuoda ei.
XXXVII
Tämän donnan näkeminen saattoi minut niin pitkälle, että silmäni alkoivat liiaksi iloita hänen katselemisestaan, ja siitä syystä monet kerrat vihastuin itselleni sydämessäni ja pidin itseäni sangen viheliäisenä. Ja niin minä useasti sadattelin silmieni epävakaisuutta ja sanoin niille ajatuksissani: "Ennen oli tapananne saada itkemään se, joka näki tuskallisen tilanne, ja nyt näyttää kuin tahtoisitte unohtaa tämän asian tuon donnan vuoksi, joka teitä katselee ja joka katselee teitä vain siksi että ikävöi tuota kirkastettua donnaa, jota teidän oli tapa itkeä. Mutta mitä voitte, se tehkää; minä vain muistutan häntä teille hyvin usein, te kirotut silmät, sillä ei koskaan, ei ennenkuin kuolemassa olisi kyyneltenne pitänyt ehtyä". Ja kun itsekseni olin näin sanonut silmilleni, ahdistivat huokaukset minua ankarina ja tuskaisina. Ja jottei tämä taistelu, jota kävin itseni kanssa, jäisi vain sen poloisen tietoon, joka sen sai tuta, päätin sepittää sonetin ja kertoa siinä tuon kauhean tilan. Ja sepitin tämän sonetin, joka alkaa: Oi silmäni, nuo karvaat kyyneleet. Ja siinä on kaksi osaa: ensimäisessä puhun silmilleni niinkuin sydämeni puhui; toisessa torjun mahdollisen epätietoisuuden, tehden tiettäväksi kuka noin puhuu, ja se alkaa tästä: Näin lausuu. Sen voisi hyvin jakaa useampiinkin osiin, mutta se olisi turhaa, koska sonetin voi ymmärtää edelläkäyvän selityksen vuoksi.