Sun luotas, haastain kieltä lempeää, mieleeni aatos saapuu useasti ja kertoo lemmestä niin lauhkeasti, se että syömen vienoks virittää.
Ja sielu kysyy: "Sydän, ken on tää, mi lohtua käy tuomaan meille asti? Ja niinkö vaikuttaa se valtavasti ett' aatosta ei muuta meille jää?"
Ja sydän näin: "Oi sielu miettiväinen, se uusi, nuori lemmen henki on, mi toivehensa kantaa eteheni.
Ja sille elon, voiman, ansion soi silmistään tuo donna sääliväinen, ken näki tuskalla mun kyyneleni".
XXXIX
Tätä järjen vihollista vastaan nousi mieleeni eräänä päivänä, melkein yhdeksännellä hetkellä, voimakas unikuva, niin että olin näkevinäni tuon kirkastetun Beatricen, yllään se veripunainen puku, johon verhottuna hän ensimäisen kerran näyttäytyi silmilleni, ja hän näytti minusta yhtä nuorelta kuin hän oli silloin kun ensi kertaa hänet näin. Silloin aloin häntä ajatella. Ja muistellessani häntä kuluneen ajan järjestyksen mukaan, alkoi sydämeni tuskaisasti katua sitä mielihalua, jonka valtaan se oli niin raukkamaisesti antautunut muutamiksi päiviksi vastoin järjen lujuutta: ja kun tuo paha halu oli karkoitettu, niin kääntyivät kaikki ajatukseni takaisin armaimman Beatricensa puoleen. Ja sanon, että siitä hetkestä saakka aloin häntä niin ajatella, koko häpeävällä sydämelläni, että huokaukset sen monta kertaa ilmaisivat; sillä ne kaikki lähtiessään ikäänkuin toistivat sitä, mistä sydämessä oli puhe, nimittäin tuon armaimman nimeä ja hänen lähtöänsä luotamme. Ja monta kertaa tapahtui, että niin paljon tuskaa sisälsi jokin ajatus, että unohdin sen ja missä olin. Tämä huokausten uusi viriäminen myöskin viritti tyyntyneen itkun uudelleen, niin että silmäni olivat kuin kaksi kappaletta, jotka halusivat vain vuodattaa kyyneleitä, ja usein tapahtui, että pitkäaikaisen itkun vuoksi kohosi niiden ympärille purppuran väri, joka tavallisesti näyttäytyy, kun on kestänyt kärsimyksiä. Siitä näkyy että ne saivat ansaitun palkan epävakaisuudestaan, joten ne siitälähin eivät voineet katsella ketään henkilöä, joka katseellaan olisi voinut houkutella ne samanlaisiin aikeisiin. Niinpä minä, tahtoen että tuollainen paha halu ja halpa kiusaus näyttäisivät tuhotuilta, niin ettei mitään epäilystä syntyisi aikaisemmin sepittämieni runojen tähden, päätin laatia sonetin, joka käsittäisi tämän kappaleen sisällyksen. Ja kirjoitin silloin: Mua raukkaa, voima huokauksien; ja sanoin "raukka", koska kovin häpesin sitä, mitä silmäni turhuudessaan olivat pyytäneet.
Tätä sonettia en jaoita, koska sen selitys on sangen ymmärrettävä.
Sonetti XXIII
Mua raukkaa, voima huokauksien, mi syntyy syömen aran aatoksista, masensi silmäni, ei katsomista mun ole muotoon sääliväisehen.
On niillä näkö kahden toivehen jotk' aina itkis, haastais murehista. Niin itkee ne, ett' usein reunuksista luo Amor kärsimyksen seppelen.