Sitä yksinäistä nousua, kaiken maisen elämän yli, yhä korkeammalle ja korkeammalle kuin Danten suhteella Beatriceen ei ole millään runouden ikuistamalla rakkaudella. Uutta Danten rakkaudessa, verrattuna keskiajan lemmenrunouteen, on myöskin se että naisellisuuden edustaja, päinvastoin kuin trubaduurilauluissa, ei ole yksinomaan passiivinen rakastettu, vaan ottaa hän aktiivisesti osaa rakastamansa miehen kehitystiehen. Beatricestä tuli Danten opas elämän harhan läpi ikuisen viisauden valtaistuimen juurelle. Goethe on Faustin toisen osan lopussa antanut "ikuisesti naiselliselle" saman korkean tehtävän.
Nykyajan lukijan ei aina ole helppo löytää tämän pienen keskiaikaisen kirjan inhimilliseen ytimeen. Se edellyttää lukijalta kykyä voida asettua sen aikakauden ajatuselämään, joka on luonut keskiajan ankaran uskon samoinkuin sen mahtavan skolastisen filosofian. Vita nuovassa tapaamme primitiivisen voiman, jonkalaista uudempi runous ei tunne. Se rakkaus, jota Dante laulaa, on niinikään meidän ajallemme tuntematon. Uudenajan suuret rakkauslyyrikot — Goethe, Musset, Heine — ojentavat Vita nuovan yli kätensä roomalaisen antiikin pakanallisille ja aistillisille runoilijoille. Danten rakkausrunoudessa tuntuvat maiset sävelet ikäänkuin hukkuvan siihen taivaalliseen gloria-melodiaan, joka soi sen halki ja joka on yhtä tunnusomainen katolilaisuuden suurimmalle runoilijalle kuin se on tunnusomainen kaikelle mitä keskiaika on jättänyt katoamattomimpana perintönään myöhemmille ajoille.
V. A. Koskenniemi.
Vita Nuovan käännös, joka nyt tarjotaan suomalaiselle yleisölle, pyrkii etusijassa olemaan mahdollisimman uskollinen Danten tekstille. Teoksen arkaistisuutta ei ole yritetty lieventää, ja jos runo-osissa onkin siellä täällä ollut pakko suvaita erinäisiä vapauksia, on nekin koetettu pysyttää alkuperäisessä tyylissä. Suomennos on suoritettu melkein yksinomaan Michele Scherillon tekstin mukaan (Milano, 1911), apuna myös Henry Cochinin ranskannos (Paris, 1908).
Parhaat kiitokseni lausun miehelleni, toht. Oiva Tallgrenille ja veljelleni, maist. Toivo Haapaselle, jotka koko ajan ovat läheltä seuranneet työtäni, edellinen varsinkin italian tuntijana, sekä maist. V. A. Koskenniemelle, joka on tarkastanut käännökseni Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahaston puolesta ja jonka hienolle ymmärtämykselle ja runoilijavaistolle olen paljosta kiitollinen. Myöskin leht. O. Manninen on ehdottanut eräitä parannuksia, joista kiitän.
Helsinki, 3 p. kesäkuuta 1920.
Suomentaja.
I
Siinä osassa muistini kirjaa, jonka edellä olisi vain vähän luettavaa, on päällekirjoitus, joka kuuluu: Incipit vita nova.[1] Sen päällekirjoituksen alta löydän kirjoitettuina rivit, jotka aion jäljentää tähän pieneen kirjaan, ja joskaan en kaikkia, niin ainakin niiden sisällyksen.