IV
Tästä näystä saakka alkoi luonnollinen henkeni tulla estetyksi toimissaan, koska sielu oli kokonaan antautunut ajattelemaan tuota armainta, joten vähässä ajassa minusta tuli niin heikko ja vaivainen ololtani, että muotoni oli suruksi monelle ystävälle, ja moni jo häijysti uteli minulta sitä, minkä kokonaan tahdoin toisilta salata. Ja huomatessani heidän kysymystensä pahanilkisyyden vastasin heille Rakkauden tahdosta, joka hallitsi minua järjen neuvon mukaan, että Rakkaus oli se, joka noin oli ottanut minut valtaansa. Sanoin Rakkaus, koska kasvoillani oli niin paljon hänen merkkejään, ettei sitä voinut salata. Ja kun he kysyivät minulta: "Kenen tähden on tuo Rakkaus sinua noin riuduttanut?" niin minä katselin heitä hymyillen enkä vastannut mitään.
V
Eräänä päivänä tapahtui, että tuo armain istui paikassa, jossa kuunneltiin ylistyslauluja Kunnian Kuningattaresta, ja minä olin niin asettunut, että saatoin nähdä autuuteni, ja suoraan keskikohdalla hänen ja minun välilläni istui eräs jalo donna, joka oli hyvin viehättävän näköinen ja joka silmäsi minuun useita kertoja, ihmetellen katsettani, joka näytti päättyvän hänen kohdalleen. Siitä johtui että monet havaitsivat hänen katseensa, ja niin paljon kiinnitettiin siihen huomiota, että lähtiessäni paikalta kuulin takanani sanottavan: "Katsokaa kuinka tuo nainen riuduttaa tätä miestä", ja kun hänen nimensä mainittiin, kuulin tarkoitettavan naista, jonka paikka oli ollut keskivälillä sitä suoraa viivaa, joka lähti armaimmasta Beatricesta ja päättyi minun silmiini. Silloin helpottui mieleni suuresti, kun sain varmuuden siitä, ettei ulkonäköni ollut tuona päivänä ilmaissut salaisuuttani. Ja heti johtui mieleeni ruveta käyttämään tätä armasta donnaa totuuden verhona, ja annoin vähässä ajassa siksi paljon näkyä, että useimmat ihmiset, jotka puhuivat minusta, luulivat tuntevansa salaisuuteni. Tämän donnan turvissa piileksin vuoden ja kuukauden ajan, ja saadakseni toiset paremmin uskomaan, sepitin hänelle erinäisiä pieniä runoja, joita en aio kirjoittaa tähän, mikäli ne eivät koske tuota armainta Beatricea; ja niinpä jätän ne kaikki sikseen, paitsi että kirjoitan niistä jonkun, mikä näyttää olevan hänen kiitoksekseen.
VI
Sanon, että siihen aikaan, jolloin tuo nainen oli suuren rakkauden verhona, mitä itseeni tulee, valtasi minut halu ja tahto muistutella tuon armaimman nimeä ja ottaa mukaan useiden muiden naisten nimet ja varsinkin tuon toisen armaan donnan. Ja minä otin kuudenkymmenen kauneimman naisen nimet siitä kaupungista, jonka minun donnani oli Korkeuden Herralta saanut asuinsijakseen, ja sepitin serventesen[15] muotoon kirjeen, jota en kirjoita tähän; enkä olisi tätä maininnut muuten kuin sanoakseni, että sitä sepitellessäni sattui niin ihmeellisesti, että minun donnani nimi ei suvainnut soveltua mihinkään muuhun kohtaan kuin yhdeksänneksi näiden naisten nimien joukossa.
VII
Donna, jonka avulla olin niin kauan salannut sydämeni aivoitusta, joutui matkustamaan mainitusta kaupungista ja lähtemään kaukaiseen seutuun, ja silloin minä, melkein kauhistuneena siitä että menetin kauniin suojani, tulin sangen surulliseksi, enemmän kuin itse olisin aikaisemmin uskonutkaan. Ja ajatellessani että jollen kirjoittaisi hänen lähdöstään jotakin surullista, ihmiset piankin huomaisivat lymyilyni, päätin siitä hiukan valittaa sonetin muodossa, jonka kirjoitan tähän, koska minun donnani oli välittömänä aiheena eräisiin sanoihin tässä sonetissa, niinkuin näkyy sille, joka ymmärtää. Ja silloin laadin tämän sonetin, joka alkaa sanoilla: Te, jotka lemmen tietä astelette.
Sonetti II
Te, jotka lemmen tietä astelette, ah, toista löydä ette, kell' oisi murhe kuin on mulla aivan Ja hetken jos mua kuulla suvainnette, niin kohta havaitsette, ett' olen avain, maja kaiken vaivan.