Claudine vastasi kohteliaasti, vaikk'ei sydämellisesti, ja meni ulos kiiruhtamaan aamiaista.
Keitto oli Genevessä yleinen aamiaisruoka. Mutta vieraiden nälkää ajatellen Berthelier kuiskasi sanan Claudinelle, ja pian toi vanha palvelija, Margareta, vadissa kylmää suolattua paistia. Keitoksen, leivän ja valkean hapanviini-maljan kanssa siinä olikin koko ateria. Pöytä oli hyvin siloitettu ja pilkuttoman puhdas, mutta pöytävaatteita ei käytetty silloin, ja kaiverrettu leipäpala oli ainoa suola-astia.
"Missä Gabrielle on?" kysyi Berthelier, kun hänen sisarensa tuli sisään. Hän tuskin oli lopettanut puheensa, kun rakastettava tyttö, puoleksi lapsi, puoleksi neiti, tuli sisään. Hänen hyvin yksinkertaiset liivinsä ja harmaasta puolivillaisesta tehty hameensa eivät voineet salata vartalon kauniita piirteitä, samalla kun kukkeat kasvot näyttivät yhä kauniimmilta erilaisuuden vuoksi. Häntä seurasi vanha palvelija, joka toi tullessaan säätynsä tavan mukaan oman tinalautasensa ja asetti sen kainosti pöydän päähän.
Kaikki kääntyivät pöydän ympärille. Berthelier asettui päähän, molemmat Caulaincourtit yhdelle puolelle ja Claudine ynnä Gabrielle toiselle puolelle. Vieraat seisoivat odottaen pitkää rukousta. Mutta heidän kummakseen Berthelier ainoastaan mutisi "siunatkoon Jumala ruokamme", ja alkoi leikata suolattua paistia. Se oli hänen nälkäisille vierailleen yhtä tervetullut kuin kaunein kiitosluku.
"Onko totta, herra", hän kohta senjälkeen kysyi, "että Henrik kuningas on antanut uuden vainoomiskäskyn?"
"Liiaksikin totta, herra; vaikka tuskin hänen olisi tarvinnut nähdä vaivaa, koska kerran vanhankin nojalla tulet jo leimusivat kautta kuningaskunnan." Pakolainen kertoili esimerkkejä ja yksityisseikkoja, jotka keskittyivät semmoisiin kauhuihin, että nykyaikaisen pöytäseuran ruokahalu olisi hävinnyt. Tässä joukossa oli Claudine ainoa, jonka ne todella saivat värisemään. Berthelier jo tiesi kaikki ennestään. Margareta taasen ajatteli ainoastaan martyriuden kunniaa ja palkinnoita. Mitä nuoreen Norbert'iin tulee, hänen silmänsä ja ajatuksensa viipyivät aivan kuin lumottuina vastapäätä istuvassa naapurissa. Gabrielle oli tuskin vanhempi kuin hän itse, pojasta kumminkin hän jo näytti kauniilta neidolta, jonka puolesta kuka ritari tahansa olisi ylpeillen käynyt taistelemaan ja samoin häntä palvellutkin. Mutta miksi ei hän ollut puettu niinkuin toiset naiset? Miksi olivat he verhonneet hänet kokonaan tuolla hirveällä, harmaalla aineella? Mutta kumminkin, mitkä silmät, mikä suu, mitkä huulet! Miten vakavan, miten hiljaisen näköinen hän oli! Poika toivoi, että tyttö olisi puhunut, tai ainakin hymyillyt. Päästäkseen alkuun hän tahtoi kaataa vähä viiniä hänelle. Gabrielle kiitti mitä miellyttävimmällä äänellä, mutta sanoi juovansa ainoastaan vettä. Eihän se kovin kummaa ollutkaan pojan mielestä, katsoen viinin laatuun.
Viimein kaikki lopettivat. "Kiitos ruuan jälkeen" lausuttiin hyvin lyhyeen. Sitten vanha palvelija huomautti pojalle: "Nuori herra, kellot soittavat aamurukoukseen. Tahdotko tulla kanssani jumalanpalvelukseen?"
Norbert katsoi isäänsä, joka kumminkin oli niin syventynyt puheisiin
Berthelier'in kanssa, että täytyi erittäin huomauttaa häntä.
"Tahdotteko te mennä, isä?" hän kysyi.
"Mene sinä, poikani; minä en mene tällä kerralla", Caulaincourt vastasi ja jatkoi keskusteluaan.
Sen jälkeen Norbert ja Margareta menivät kirkkoon ja Claudine Gabrielien kanssa toiseen huoneeseen. Berthelier ja hänen vieraansa jäivät seisomaan akkunan ääreen. He katselivat kadulle, joka nyt oli täynnä aamujumalanpalvelukseen läheiseen St. Gervais'n kirkkoon kiirehtiviä miehiä ja naisia. Miehet olivat viitoissa tai verkatakeissa, paitsi muutamia harvoja, virkamiehiä tai neuvoston jäseniä, joilla oli hienot vaatteet. Naiset kulkivat verkahameissa ja liiveissä ja käyttivät tiukkoja päähineitä. Koska ainekset olivat yksinkertaiset, olivat väritkin koruttomia. Tuskin voi nähdä kirkkaampaa vivahdusta niin pitkältä kuin silmä voi seurata ikävää tietä.