Onneksi ei kauan viipynytkään, kun tämmöinen tuli; se saapui Venäjältä.
Tämä oli ensimmäinen raha-asia, johon omin päin ryhdyin ja jonka itse suoritin, sillä minulla ei enää ollut isääni neuvon-antajana ja oppaana. Pelkäsin tuhlaavani rahani huonoon yritykseen; siksi katselin kolmasti ja neljästi laivan tavaroita, katselin, hieroin kauppoja, tuumailin, arvelin. Vihdoin tein päätökseni. Ostin 1,000:lla grossilla kuivatuita kaloja, jotka sälytin Tinohon menevään laivaseen; astuin itse mukaan, tein ristin-merkin ja purjehdimme pois.
Tinossa oli silloin se tapa päässyt valtaan, että ruokatavaroita ensin kolmena päivänä peräkkäin julkisesti kaupattiin torilla, jotta väestö hyötyisi niistä; sen jälkeen kauppiaat keskenään hieroivat kauppaa jäännöksistä. Tietysti täytyi minunkin mukautua vallitsevaa tapaa myöten, mutta eipä minua juuri haluttanut itse istua tynnyrieni edessä ja julkisesti myyskellä kalojani yksitellen. Vaikka olin niin paljo kovia kokenut, oli minussa vielä entistä ylpeyttä jälillä. Koetinpa siis ensin löytää jonkun sopivan sijaisen itselleni tähän työhön, mutta minun ei onnistunut löytää semmoista; se seikka sekä varsinkin muiden kauppiasten esimerkki sai minut heittämään arvokkaisuuteni ja itse myyskentelemään tavaraani.
Istuin nyt siis keskellä toria ja möin kuivia kaloja. Olin saanut soveliaan paikan lähellä rantakatua ja, ehkä alussa vähän ujostellen, aloin huudella ostajia luokseni. Oli vielä hyvin varhaista, mutta ostajia ei puuttunut, kaloillani oli hyvä menekki, kauppa sujui suotavasti. Kuta paremmin myynti menestyi, sitä enemmän totuin siihen; menestys antoi intoa, ja kiivaasti kättelin, kilvan muiden vieressäni olevain kauppiasten kanssa, tavaraani, korotin ääneni houkutellakseni ostajia ja heitin luotani ensimmäisen kömpelyyteni liikkeissä ja tempuissa.
Olin juuri kovimmassa kauppatouhussa, kun äkkiä kuulin kolinaa, ja nostaen silmäni näin vastapäätäni olevassa talossa nuoren keltatukkaisen neidon avaavan akkunaa ja kiinnittävän akkunaluukkuja, joita tuuli paiskeli seinää vasten. Sen tehtyään kallistui hän, nojaten ristiin pannut käsivartensa akkunakarmiin, ulos akkunasta ja käänsi kasvonsa minuun päin. Hänen silmäyksensä pani minut hämille ja vauhtini keskeytyi. Kuinka kehtaan ostajia luokseni luikata kauniin valkoverikin silmäin alla, joka minua tähystelee? Koetin jatkaa työtäni, mutta mieleni väikkyi tuossa akkunassa ja katseeni kohosivat vähä väliä sinne. Yht'äkkiä näin neidon hymyilevän. Mitä hän myhäilee? Pilkanneeko minua? Vai tunteneeko hän ehkä minun ja hänen hymyilynsä on tervehdys minulle? Tunsin hämmennyksen rinnassani ja punastuksen poskillani ja kun en kyllin tähdännyt huomiotani toimeeni, tulin antaneeksi yhdelle ostajalle kaloja kaksi vertaa enemmän kuin makso oli. Äkkäsin sentään heti erhetykseni ja käännyin huutaakseni häntä. Kääntyessäni näin avatun oven kynnyksellä takanani Tinolais-nuorukaisen, käsi vyöllä, olkapää nojattuna ovipieleen ja pää käännettynä ikkunaa kohden. Hänen lemmekkäät silmänsä selittivät minulle koko asian. Säteet immen silmistä lensivät minun pääni ylitse, mutta eivät olleet minua varten eikä minulla ollut vähintäkään oikeutta hänen hymyilyynsä. Tästä oli minulle hyödyllinen opetus. Sain takaisin entisen vilppauteni ja jatkoin myymistä.
Kahdessa päivässä sain kalani kaikki myydyksi, korjattuani voittoa kaksikymmentä sadalta. Uusi matkustus Syrohon. Palatessani toin tynnyrin öljyä, jonka möin 8:n prosentin voitolla, sitten ostin ja möin samminmätiä (kaviaaria) samalla menestyksellä ja jatkoin reippaasti kauppatointani. Sittemmin voitot vähän supistuivat, sillä kilpailu alkoi kasvaa, mutta vaivani palkittiin kuitenkin aina, ja muutamassa kuukaudessa oli pääomani 5,000:sta grossista karttunut 8,000:ksi, paitsi sitä että sen ohessa olin elänyt omaisteni kanssa ja olipa joku määrä varallisuuttakin palannut köyhän asuntomme katon alle.
Sittemmin olen paljo rahoja voittanut, paljo hukannut. Jumalan avulla on sentään saanti yleensä noussut antoa enemmäksi, niin että nykyään mielihyvällä näen lasteni murheettoman toimeen-tulon turvatuksi. Mutta eipä myöhemmän kauppias-eloni suurimpainkaan yritysten onnistumisesta syntynyt mielihyvä ole verrattava noiden ensimmäisten vähäisten voittojeni tuottamaan iloon eikä varsinkaan riemuun, jonka tunsin, kun kuivain kalojeni kauppa niin hyvin onnistui.
Tämä tyhjästä luominen, ensimmäisien ominpäisten hanketteni onnistuminen, se itsetunto että olin siinä tilassa, ettei minun tarvinnut jättää äitiäni ja sisariani nälkää näkemään, se toivo tulevaisuuteen nähden, jonka nuo esikois-hedelmät antoivat minulle, kaikki nämä yhteensä tekivät ensi-voittoni verrattoman arvokkaiksi ja mieluisiksi. En tahdo sanoa, että tämän jälkeen työskentelin muka tietoviisaan piittaamattomuudella. Enpä niinkään! Harrastukseni ei vähennyt, onnistuminen on aina mieluisaa. Mutta innostukseni laimeni ja voiton ihastus väljeni vähitellen. Kun kerran tiesin saavuttaneeni aineellisen itsevaraisuuden ja tulevani omillani toimeen, ei sydämmeni enää levottomasti sykähdellyt, joka kerta kuin tilipäätökset tein. Sillä rikkauden hankinta itsessään ei ole onnen lähde, mutta toimeentulo, omavaraisuus — kas siinä työtä-tekevän ihmisen ainoa todellinen ja terve kiihotin.
En ollut silloin ainoa Chion nuorukainen, joka Tinossa taisteli luodakseen tyhjästä yhden ja kahdesta neljä. Oli paljo muitakin, joihin minut tutusti yhteinen onnettomuus ja alituinen yhtymys Tinon torilla tai Syron autiolla rannalla. Näiden joukossa oli myös vanhemman sisareni sulhainen, joka hänkin oli päässyt Tinohon kestettyään koko Odysseian kärsimyksiä. Nuoremman sisareni sulhainen oli joutunut sotavangiksi eikä koskaan saatu tietää, kuinka hänen oli käynyt. Minäkin olin lapsesta asti ollut kihloissa, mutta, ennenkuin tulin naimisiin, olin jäänyt leskeksi, sittekun morsiameni useita vuosia takaisinpäin oli kuollut; kapinan myrsky yllätti meidän, ennenkuin isäni ehti sommitella uutta kihlausta minua varten.
Tällaiset oli Chiossa tavat. Jokainen perhekunta yritti yhtyäkseen yhdenvertaistensa kanssa, vaan koska valittujen lukumäärä oli rajoitettu, aljettiin aikaisin oikein kilvan puuhata sovelijaita naimiskauppoja. Mutta Chion seurapiirien pienuus ja ylimyksellinen umpinaisuus eli itseensä sulkeuminen tekivät vihdoin läheisten sukulaisten väliset avioliitot välttämättömiksi.