Vertaile nyt, Aiskhines, meidän elämänvaiheitamme toisiinsa rehellisesti ja suopeasti! Kysy sitten näiltä, kummanko kohtalon kukin itselleen tahtoisi valita. Sinä avustit koulussa, minä kävin koulua. Sinä palvelit vihkiytymistilaisuuksissa, minä vihkiydyin. Sinä olit kirjurina, minä puhujana kansankokouksessa. Sinä esiinnyit näyttelijänä, minä katsojana. Sinä epäonnistuit, minä vihelsin. Sinä toimit valtiomiehenä vihollisten hyväksi, minä isänmaan. Sanalla sanoen, tänään minua arvostellaan, olenko seppeleen ansainnut, eikä kukaan päälleni kanna mitään rikosta; sinua taas pidetään vääränä ilmiantajana, ja ratkaistava on, saatko vielä tuota tointa harjoittaa, vai tuleeko sinun siitä lakata, kun sinulle ei anneta viidettä osaakaan äänimäärästä. Olethan siis eläessäsi saanut nauttia oivallista onnea, sinä, joka minun kohtaloani moitit.
Esitä vielä todistukset valtiolle suorittamistani raha-avustuksista.
Näiden ohella lue minulle myöskin runosäkeet, joita sinä herjaat:
"Kidasta kuoleman mä tulin ja porteilta pimeyden."
"Tahtomattani, tietäös, onnettomuuksista ilmoitan".[164]
Niin, tuhon surkean sinulle kelvottomalle ennen muita jumalat tuottakoot ja sitten kaikki nämä läsnäolevat sinulle, kurjalle kansalaiselle ja näyttelijälle!
Lue todistukset.
Todistukset.
Minun suhteeni valtioon siis oli tällainen. Yksityiselämästäni taas vaikenen, vaikkapa kaikki ette tietäisikään, että olen ollut valmis palvelemaan, ollut ystävällinen ja tarvitseville avulias, enkä tahdo siitä puhua enkä todistusta esittää, en sitäkään, että olen muutamia vihollisistani vapauttanut, muutamia avustanut heidän tytärtensä naittamisessa, enkä muutakaan sentapaista mainitse. Sillä minä ajattelen seuraavaan tapaan. Minun mielestäni[169] se, joka on hyvää kokenut, muistaa tämän aina, ja se, joka on hyvää tehnyt, unohtaa sen, jos näet toisen tulee esiintyä rehellisen ihmisen tavoin, toisen taas miehenä, joka ei ole pikkumainen. Muistella omia hyviä töitään ja niistä puhua on melkein samaa kuin niitä parjata. Tällaista en tule tekemään, en houkutuksestakaan, vaan olen tyytyväinen, miten minua siinä arvosteltaneenkin.
(270 §) Tahdon näin ollen yksityiset oloni jättää sikseen ja vielä vähäsen teille puhua julkisesta toiminnastani. Jos sinä, Aiskhines, tämän auringon alla voit mainita ketään ihmistä, joko helleeneistä tai muukalaisista, joka ensin Philippoksen ja sitten Aleksanterin hallituksen aikana olisi ollut vahinkoa kärsimättä, mielelläni myönnän, joko minun kohtaloni eli onnettomuuteni, miten sinä sitä nimittänetkin, olleen syypään kaikkeen. Mutta jos useat niistäkin, jotka eivät koskaan minua ole nähneet eivätkä ääntäni kuulleet, ovat kärsineet lukuisia ja kauheita onnettomuuksia, eivätkä ainoastaan yksityiset henkilöt, vaan myöskin koko kaupungit ja kansakunnat, niin onhan paljoa oikeampaa ja todenmukaisempaa olettaa kaikkien ihmisten yhteisen kovan kohtalon sekä tapahtumain ankaran ja onnettoman juoksun aiheuttaneen tämän kaiken. Mutta tämän sinä nyt sivuutat ja syytät minua, joka valtiomiehenä johdin kansalaisten asioita, vaikka tiedät tuon moitteen osittain, joskaan ei kokonaan, kohtaavan kaikkia ja eniten sinua. Sillä jos minä yleensä yksinvaltaisesti olisin asiat johtanut, teillä toisilla puhujilla olisi aihetta syyttää minua. Mutta jos te kaikissa kansankokouksissa olitte läsnä, ja valtio julkisesti tahtoi harkita yhteishyvää koskevia asioita, ja jos neuvoni silloin kaikista näyttivät parhailta ja varsinkin sinusta (sillä hyväntahtoisuudesta sinä minulle et suonut toiveitteni toteutumista sekä kunniaa ja mainetta, jotka aina toimiani seurasivat, vaan sen tähden, että tosiseikat sinut yllättivät, ja oli selvää, ettei sinulla ollut mitään parempaa sanottavaa), niin teethän nyt aivan väärin ja jumalattomasti, jos noita tapahtumia soimaat? Ethän silloin voinut tätä parempaa esittää? Ainakin minusta kaikki muut ihmiset näyttävät pitävän varmoina järkähtämättöminä tosiseikkoina seuraavat esittämäni asiat. Jos joku tahallaan tekee vääryyttä, seuraa sitä viha ja rangaistus, mutta joka vastoin tahtoaan on erehtynyt, hän saa sen anteeksi rangaistusta kärsimättä. Ken taas vääryyttä tekemättä ja erehtymättä on antautunut ajamaan kaikkien mielestä hyödyllistä asiaa, onnistumatta siinä enemmän kuin kaikki muutkaan, onhan väärin häntä sen tähden parjata ja soimata, (275 §) vaan yhdessä hänen kanssaan tulee surra. Näin ollen kaikki tämä ei näytä olevan ainoastaan kirjoitettujen lakien mukaista, vaan itse luontokin kirjoittamattomine lakineen sekä inhimillisten tunteiden perustuksella on sen niin määrännyt. Mutta Aiskhines on raakuudessa ja parjaushalussa niin suuresti voittanut kaikki muut ihmiset, että hän syyttää minua siitä, jota hän itse on onnettomaksi sattumaksi sanonut.
Mutta lisäksi hän on itse esittävinään kaikki puheensa vilpittömästi ja hyväntahtoisesti, mutta minua hän käskee teidän varoa ja valvoa, etten pettäisi enkä kavaltaisi teitä, koska minä muka olen kauhea ihminen, keinottelija ja sofisti y.m., ikäänkuin kuulijat todellakin voisivat olla huomaamatta, millainen mies se puhuja itse on, joka ensin omat viat sälyttää toisen päälle. Minä näet tiedän teidän kaikkien tuntevan tämän ja olevan sitä mieltä, että tuo kaikki paljoa paremmin soveltuu häneen itseensä kuin minuun. Myöskin tiedän hyvin, että minun puhetaitoni — myönnettäköön se;[165] kuitenkin toiselta puolen ymmärrän kuulijain enimmäkseen määräävän, millä menestyksellä puhujat esiintyvät; sillä mikäli te osoitatte myötätuntoisuuttanne ja olette hyvänsuopeita itsekutakin kohtaan, sikäli puhujakin tuntee olevansa tehtävänsä tasalla. Jos siis minulla on tuontapaista kokemusta, tulette kaikki huomaamaan, että aina sekä yleisissä että yksityisissäkin asioissa olen esiintynyt teidän puolestanne enkä koskaan teitä vastaan; mutta tuon taito sitävastoin on näyttäytynyt ei ainoastaan vihollisten hyväksi, vaan myöskin kansalaisia vastaan pidetyssä puheessa, jos joku häntä on solvaissut tai muuten loukannut. Hän näet ei käytä puhelahjaansa oikein eikä valtiota hyödyttävällä tavalla. Sillä rehellisen ja kunnon kansalaisen ei sovi yhteishyvää valvomaan valituilta tuomareilta vaatia, että he tukisivat joko hänen kiihkoansa tai vihaansa tai muuta sentapaista, eikä hänen sovi tuossa tarkoituksessa tulla eteenne ja sallia varsinkaan sellaisen mielialan olemustaan vallita; mutta jos siihen on pakko, on oloja tyynesti ja sävyisästi arvosteltava. Milloin valtiomiehen ja puhujan sitten tulee intohimoisesti esiintyä? Silloin kun vaara uhkaa valtion yhteisetuja, kun kansa on tekemisissä vastustajainsa kanssa, vain siinä tapauksessa. Tämä juuri on ylevämielisen ja kunnon kansalaisen velvollisuus. Ettei hän koskaan minua ole vaatinut tilintekoon yleisestä eikä — lisään vielä — yksityisestäkään rikoksesta, koskipa se sitten valtiota tai häntä itseään, mutta että hän siitä huolimatta kuitenkin nyt on valittanut seppelöimistäni ja ylistystäni vastaan sekä tuhlannut siihen niin pitkiä puheita, kaikki tämä ei suinkaan todista lainkaan suopeutta, vaan yksityistä vihaa, kateutta ja pikkumaisuutta. Se taas, että hän on jättänyt siksensä taistelun minua itseäni vastaan, mutta syyttää tuota (Ktesiphonia), osoittaa suurinta kelvottomuutta. Sen tähden sinä minusta näytätkin, Aiskhines, panneen vireille koko tämän oikeudenkäynnin, antaaksesi jonkunlaisen näytteen puhe- ja esitystaidostasi etkä suinkaan aiheuttaaksesi minulle rangaistusta vääryydenteosta. Mutta eivät sanat suinkaan eikä äänen sointu tuota puhujalle kunniaa, vaan se, että hänellä on samat harrastukset kuin kansan enemmistöllä ja että hän vihaa ja rakastaa samoja henkilöitä kuin isänmaa. Kellä on tällainen mielenlaatu, hän kaikki sanottavansa sanoo hyvänsuopeudesta. Mutta joka palvelee niitä, joiden puolelta kaupunki aavistaa vaaran itseään uhkaavan, ei yhdessä kansansa kanssa seiso samalla pohjalla eikä hänellä myöskään ole samoja tulevaisuuden toiveita. Mutta huomaatko? Minähän harrastin kansan etuja enkä tavoitellut erityistä tai yksityistä päämäärää. Niinkö sinäkin? Vai miten? Sinä, joka heti taistelun jälkeen[166] lähettiläänä matkustit Philippoksen luo, joka oli syypää silloisiin isänmaan onnettomuuksiin, vaikka aina tätä ennen, kuten kaikki tietävät, olitkin kieltänyt olleesi missään tekemisissä hänen kanssaan. Kuka siis on valtion pettänyt? Tietysti se, joka toisin puhuu, toisin ajattelee? Ketäpä kuuluttaja suuremmalla syyllä kiroaisi? Tietysti tuollaista henkilöä? Sillä mistä suuremmasta rikoksesta puhujaa voitaisiinkaan syyttää kuin siitä, että hän toisin puhuu, toisin ajattelee? Sinuthan on huomattu tuollaiseksi. Siitä huolimatta kuitenkin kehtaat avata suusi ja uskallat katsoa näitä silmiin? Arveletko, että he eivät tunne, mikä miehiäsi olet? Vai luuletko kaikkien niin torkkuvan ja niin unohtaneen menettelysi, etteivät muistaisi sinun sodan kestäessä kansalle pitämiäsi puheita, jolloin vannomalla vannoit, ettei sinulla ollut mitään tekemistä Philippoksen kanssa, vaan että minä muka persoonallisen vihan takia sinua syytin sellaisesta, missä ei ollut perää. Mutta niin pian kuin sanoma taistelusta oli saapunut, unohdit heti entiset vakuutuksesi ja sen sijaan myönsit ja väitit olevasi hänen ystävänsä ja tuttavansa, vaikka todellisesti olit hänen palkkapalvelijansa. Sillä millä luonnollisella oikeudella tuo vaskirummun päristäjättären Glaukothean poika, Aiskhines, olisi Philippoksen seurustelukumppani tai ystävä tai tuttava? Sellaista aihetta minä en lainkaan huomaa, vaan tuon palkkaamana sinä ryhdyit turmelemaan kansalaistesi menestystä. Mutta vaikka sinä noin ilmeisesti kaikkien todistusten mukaan olet ollut kavaltaja ja vaikka tapahtumain johdosta itsekin olet tullut omaksi ilmiantajaksesi, sinä solvaiset ja moitit minua siitä, johon kaikki muut voisit huomata paremmin syypäiksi.