Tämä mies, Makedonian suuruuden perustaja, oli nuorena ollessaan panttivankina Theebassa perehtynyt kreikkalaiseen sivistykseen ja sitä hän kaikin tavoin hallitsijaksi tultuaan koetti istuttaa myöskin kansaansa. Samalla hän itsekin läheltä oli nähnyt kreikkalaisen elämän varjopuolet, ja niin hänessä vähitellen heräsivät nuo suurensuuntaiset tulevaisuuden suunnitelmat, liittää yhteen kaikki kreikkalaiset heimot ja näiden avulla sitten ryhtyä mahtavaan kostoretkeen Persian suurkuningasta vastaan. Saatuansa valtakuntansa sisällisen järjestyksen ja rajat turvatuiksi sekä "makedonialaisen falanginsa" kuntoon, Philippos aluksi valloitti Makedonian ja Thraakian rantamailla olevia kreikkalaisia kaupunkeja ja siirtokuntia. Pian hän sai aiheen sekautua myöskin varsinaisen Kreikan asioihin. Thessalian aleuadit näet kutsuivat hänet avukseen phokilaisia vastaan. Voitettuaan heidät Philippos oli valmis tunkeutumaan Keski-Kreikkaan, mutta ateenalaiset, jotka jo ennen olivat hänen kanssaan sotatilassa, estivät hänet siitä.
Philippoksen valloituspuuhat olivat täten välttämättä johtaneet siihen, että hänen ja ateenalaisten välit rikkoutuivat. Kuningas, joka ei tahtonut Kreikan valtioita perinpohjin kukistaa, eikä heidän kansallistuntoaan kipeästi loukata, oli valmis, päästäkseen tarkoitustensa perille, suuriinkin myönnytyksiin. Kun lähetystöt molemmin puolin olivat keskusteluja välittäneet, saatiin rauha hänen ja ateenalaisten kesken toimeen joksikin aikaa. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut pitkällinen Philippoksen jatkuvien valloituspuuhien tähden. Hän sai uudestaan theebalaisten kutsusta aiheen ryhtyä phokilaisia vastaan n.s. "pyhään sotaan", koska heitä syytettiin siitä, että olivat anastaneet Delphoin temppelin pyhää maata. Lyötyään nämät Philippos pääsi heidän sijalleen amphiktyonineuvoston jäseneksi (346) ja siis voi tehokkaasti siitä lähtien ottaa osaa kreikkalaisten heimojen välisiä asioita koskeviin neuvotteluihin. Niinpä häntä piankin taas kehoitettiin rankaisemaan Lokris-maakunnassa olevan Amphissan asukkaita samasta syystä kuin muka phokilaisia. Philippos hävitti mainitun kaupungin, mutta ei tyytynyt vielä tähän, vaan otti haltuunsa myöskin Elateian, Keski-Kreikan avaimen. Tämä aiheutti uudestaan sodan ateenalaisten kanssa. Näiden onnistui silloin liittoonsa yhdyttää myöskin theebalaiset, torjuakseen hänen kreikkalaisten — eikä suinkaan vähimmässä määrässä ateenalaisten — vapautta uhkaavia hankkeitaan. Mutta onni ei ollut suotuisa. Philippos voitti liittolaiset ratkaisevasti Khaironeian luona (338), missä tuhansien kaatuneiden kera myöskin Kreikan vapaus ainaiseksi kätkettiin hautaansa. Kaksituhatta ateenalaista sotavankia kuningas jalomielisesti päästi menemään kotiin.
Tämän jälkeen Kreikan valtiot sopivat Philippoksen kanssa ja valitsivat hänet ylipäällikökseen Persiaa vastaan aloitettavaan sotaan, mutta kesken varustustöitään Philippos kaatui murhaajan kädestä.
* * * * *
Sen vaaran lähetessä, minkä Philippoksen puolelta olemme nähneet uhkaavan ateenalaisten vapautta ja itsenäisyyttä, Ateenan johtavien miesten mielestä erilaiset toisistaan poikkeavat menettelytavat olivat mahdollisia. Nämä pukeutuivat varsinkin seuraavaan kahteen periaatteiltaan jyrkästi eroavaan muotoon: joko tuli tyyneesti tunnustaa Makedonian kasvava valta-asema ja toiselta puolen oikein oivaltaa kaikkien silloisten Kreikan valtioiden sisäinen ja keskinäinen rikkinäisyys sekä käyttää kaikki tarjona olevat voimat Ateenan sisäiseksi kehittämiseksi ja kohottamiseksi sekä lopullisesti yhdessä Philippoksen kanssa ryhtyä taisteluun persialaisia vastaan; taikka tuli tinkimättä huolehtia ateenalaisten kaikkia helleenein heimoja käsittävästä valta-asemasta, ryhtyä kostosotaan Makedoniaa vastaan ja ensi sijassa tehdä tyhjäksi se eri valtioita koskeva liittosopimus, jossa Philippoksella oli päätösvalta, ja vahvistaa muista eristetyn Ateenan vastustuskykyä, tekemällä uusia liittoja, sekä vihdoin uskaltaa ratkaiseva taistelu ylivoimaisen vihollisen kanssa.
Edellistä mukautumispuoluetta edustivat Eubulos, Phokion, Philokrates ja ennen muita Aiskhines; jälkimmäisen, vastustuspuolueen johtajat taas olivat Hypereides, Lykurgos sekä kaikista innokkain Demosthenes.
Demosthenes (384-322) oli tulisella intohimolla ja horjumattomalla vakaumuksella antautunut puolustamaan isänmaansa itsenäisyyttä ja vapautta, käyttäen tässä apunaan verrattoman puhekykynsä teräviä, vastustamattomia aseita. Voitettuaan uskomattomalla sitkeydellä luontaiset heikosta ruumiinrakennuksesta johtuvat esteet, hän perinpohjaisten harjoitusten ja ahkerain opintojensa kautta vihdoin oli kehittynyt sellaiseksi, että jälkimaailma syystä pitää häntä ei ainoastaan kreikkalaisten, vaan melkeinpä koko vanhan ajan etevimpänä puhujana.
Puhetaito olikin tähän aikaan välttämätön, jos mieli menestyksellä jossakin julkisessa toimessa esiintyä. Laki- ja valtiomiehiltä sekä sotapäälliköiltä tuota kykyä ehdottomasti vaadittiin. Niinpä Demostheneella siis oli täydelliset edellytykset siihen, että hänen sanansa paljon painaisivat kansalaisten neuvotteluissa ja että hän voisi näiden uskottuna luottamusmiehenä isänmaan vapauden ja menestyksen asiaa parhaiten kaikista ajaa.
Isänmaallisen, Kreikan itsenäisyyttä valvovan puolueen johtomiehet olivat jo kauan huomanneet Philippoksen todelliset hankkeet, että ne tarkoittivat helleenein ikivanhan vapauden sortamista. Varmasti tietoisena tästä Demosthenes piti eri tilaisuuksissa kuuluisat valtiolliset, n s. philippiläiset puheensa.
Valtiollisten puheitten sarjassa on kuitenkin hänen kunniaseppelettä koskevalla puheellaan tärkein sija. Se oivallisesti paljastaa Demostheneen koko valtiollisen toiminnan, valaisee silloisia historiallisia oloja puolueriitoineen ja intohimoineen, puhe, joka aina on ollut jälkimaailman ihailun esineenä ja selvänä todistuksena m.m. siitä, ettei rehellisestä vakaumuksesta kovina koettelemustenkaan aikoina koskaan saa luopua.