* * * * *

Mainitusta puheesta toimittamansa painoksen johdannossa H. Blass aluksi lausuu seuraavasti: "Demostheneen pitämä puhe kunniaseppeleestä ei ole ainoastaan suurenmoisimman puhetaidon häviämätön muistopatsas, vaan se on myöskin mitä oivallisin historiallinen muistomerkki".

Edellisessä on jo huomautettu niistä kahdesta eri valtiollisesta suunnasta, jotka Ateenassa Philippoksen toimintaan nähden olivat edustetut. Kaikella voimallaan Demosthenes oli esiintynyt tuota vallanpyytäjää vastaan. Sitä enemmän on ymmärrettävissä hänen katkera, säälimätön, kaikkia kaunopuheisuuden keinoja hyväkseen käyttävä tuomionsa ja vihansa tuli niitä omia kansalaisia kohtaan, jotka Philippoksen toimenpiteitä uskalsivat puolustaa. Demostheneen etevin valtiollinen vastustaja oli Aiskhines, hänkin kuuluisa puhuja. Kyseenalaisesta puheesta ja niistä oloista, jotka sen välittömästi aiheuttivat, selostettakoon tarkemmin seuraavaa.

V. 337, kesäkuussa t. toisten laskujen mukaan toukokuussa, Demosthenes teki kansankokouksessa ehdotuksen, että Ateenan kaupungin ja sataman varustukset olisivat perinpohjin uudistettavat, ja että tämä tehtävä olisi jaettava kymmenen phyleen l. paikka- ja heimokunnallisen yhdyskunnan kesken, mitkä kukin alueellaan heti kokoaisivat tarvittavat rahavarat sekä valitsisivat keskuudestaan rakennusmestarin ja rahavarainvartijan. Demosthenes valittiin näihin toimiin oman kuntansa puolesta. Hän sai käytettäväkseen melkein 10 talenttia (noin 60,000 Smkk.) ja lisäksi omista varoistaan hän lahjoitti 3 talenttia. Täten D. suoritti paljoa enemmän, kuin mitä kansanpäätös oli määrännyt. Hänen isänmaallinen uhrautuvaisuutensa sai pian julkisen tunnustuksen. Eräs puolueystävä Ktesiphon ehdotti neuvostossa, että Demostheneelle myönnettäisiin kultainen seppele ja tämä julkikuulutettaisiin lähinnä seuraavissa suurissa Dionysoksen juhlanäytelmissä, kiitollisuuden osoitteeksi hänen hyödyllisestä toiminnastaan valtion hyväksi.

Tämä ei miellyttänyt makedonialaista puoluetta. Sen etevin edustaja Aiskhines (synt. 389 e.Kr. alhaisesta suvusta, otti osaa valtiolliseen toimintaan v:sta 347, karkoitettiin maanpakoon 330, kuoli Rhodoksessa 314) syytti esityksentekijää kansankokouksessa lainvastaisesta menettelystä. Lain mukaan näet tilivelvolliselle virkamiehelle ei saanut myöntää kunniaseppelettä. Demosthenes oli tähän aikaan näyttämörahaston hoitaja eikä hän vielä ollut tiliä tehnyt varustustöitäkään koskevasta toiminnastaan. Kun Aiskhines suoritti lainmukaisen, asian lykkäyspyyntöä koskevan valansa, että hän tulisi valittamaan neuvoston päätöksen ja sen esittäjän toimenpiteen johdosta, ei kansa voinut tuota päätöstä vahvistaa, ja siten seppelöiminen toistaiseksi raukeni sikseen. Tuntemattomista syistä jutun seuraava käsittely kuitenkin tapahtui vasta v. 330. Ehkäpä monessa suhteessa ulkonaiset suotuisat olot, jotka voivat taata asian menestyksen, rohkaisivat makedonialaista puoluetta, että heistä silloinen hetki näytti olevan otollinen asiansa ajamiselle. Aleksanteri suuri oli suorittanut kuuluisan voittokulkunsa ja Kreikan siellä täällä, viimeksi Spartassa, elpyneet itsenäisyyspyrinnöt oli tukahdutettu, joten makedonialainen vaikutus siis näytti olevan ylimmillään.

Elokuussa v. 330 tuo kuuluisa oikeudenkäynti vihdoin alkoi. Tavaton kansanjoukko sekä kansalaisia että muukalaisia oli keräytynyt seuraamaan asiain menoa. Olivathan molemmat vastustajat aikansa kuuluisimpia puhujia sekä mahtavain puolueiden vaikutusvaltaisimpia johtajia ja vastakkaisten valtiollisten suuntien edustajia, joiden perusteluja puoleen ja toiseen kaikki olivat halukkaat kuulemaan.

Ensin Aiskhines esiintyi syyttäjänä. Oli selvää, että Ktesiphonia asia ei paljon koskenut, vaan Demosthenes oli tuo varsinainen vastustaja, jonka kimppuun tuli käydä. Tämähän oli niin pitkät ajat erinomaisella tarmolla ollut hänen kaikkien suunnitelmiensa tiellä ja puolustanut yhteisen isänmaan itsenäisyyttä Makedoniasta päin tulevia hyökkäyksiä vastaan. Myöskin sen jälkeen, kun Ateena, samoin kuin muut Kreikan valtiot, jota ei oltu voitu välttää, oli tullut Makedonian valta-asemasta riippuvaksi, Demosthenes oli vähentymättömällä voimalla antautunut yhteishyvän palvelukseen. Kun viimeinen vapaudentaistelu onnettomasti oli päättynyt, ja isänmaanystäväin voima lamautunut, näytti Aiskhineen mielestä otollinen hetki tulleen, kukistaakseen tuon vihatun vastustajansa ja täydellisesti tyhjäksi tehdäkseen hänen valtiollisen vaikutuksensa. Tässä mielessä hän esiintyi. Aiskhineen meidän päiviimme saakka säilynyt puhe Ktesiphonia vastaan sekin taiteelliseen sommitteluunsa nähden on antiikisen puhetaidon mestarinäyte, mutta toiselta puolen usein hillitsemättömän intohimon sokaisema. Katkeamatta virtaa hänen katkeran puoluevihansa myrkyttämä sanatulva vastustajaansa vastaan, ja kaikki keinot olivat luvallisia kostonhimon tyydyttämiseksi. Eivät mitkään Demostheneen valtiollisista toimenpiteistä saaneet armoa hänen edessään: Philippoksen edessä D. oli muka madellut, oli kaikilta ottanut vastaan lahjuksia, häpeällinen rauha oli ollut hänen tekonsa, phokilaisten ja theebalaisten onneton kohtalo hänen omallatunnollaan, s.s. kaikesta onnettomuudesta, joka Kreikkaa oli kohdannut, hän oli vastuunalainen. Tämä oli irvikuva, mikä liioittelunsa kautta, ensinkään oivaltamatta Demostheneen ihanteellista historiallista käsitystä, jo semmoisenaan tuomitsi itsensä.

Saatuaan tällaisen taisteluvaatimuksen, Demosthenes ei hetkeäkään empinyt ryhtyä siihen käsiksi. Sillä lukuunottamatta sitä, että hän oli Ktesiphonin luonnollinen puolustaja, ja että ateenalaisten perinnäistapana oli rangaista pienimmätkin mieskohtaiset solvaukset, Demostheneelle ei mikään tilaisuus voinut olla toivotumpi kuin se, missä hän sai puolustaa koko valtiollista toimintaansa alusta loppuun saakka. Kaikkien valheiden lointen katkontaan tuskin olisi tarvittu D:n puhevoimaa, mutta toiselta puolen taas ainoastaan hänen kaltaisensa puhdas ja siveellisesti arvokas luonne, joka varmasti uskoi ajamansa asian oikeuteen, voi päästä päämaalinsa perille, huolimatta herkkäuskoisesta, horjuvasta ja kiihoitetusta kuulijakunnasta. Puhujana Demosthenes oli verrattomasti suurempi ja etevämpi Aiskhineesta. Sattuvasti häntä on verrattu jättiläiseen, joka taistelee kääpiön kanssa. Mitäpä voikaan syyttäjän heleästisointuva mahtipontinen puheääni vaikuttaa puolustajan ristiin rastiin salamoivien ukkoseniskujen rinnalla, varsinkin kun jälkimmäinen viimeksi sai käyttää puhevuoroaan. Aiskhines oli kyllä, kuten Weidner vertaillessaan molempia puhujia toisiinsa huomauttaa, hyvän opetuksen saanut ja lahjakas, mutta ei kuitenkaan hyvin kouluutettu nerokas puhuja. Hänen puheensa oli vaatimatonta ja yksinkertaista, aina hillittyä ja lauseopillisesti täsmällistä. Se ei ollut rikasta eikä kyllin monipuolista, päinvastoin yksitoikkoisuuskin sekä sanavarastoon että lauseiden ja lausejaksojen rakenteeseen nähden ikävystytti toisinaan kuulijaa. Kun Aiskhineelta puuttui luontainen, helposti sujuva ja helposti liukuva kieli — ainoastaan hänen heleästisointuvaa ääntänsä kiitetään — niin puhe usein sai joko liian laajan, aiheesta kauas poikkeavan opettavaisen sävyn, taikka oli juhlallisen mahtipontista. Ajatuksen ja puhetavan rikkautta, jossa Demosthenes oli mestari, Aiskhines ei voinut hyväkseen käyttää eikä sanasukkeluuksiakaan, missä edellinen voi kilpailla itse Aristophaneen kanssa. Taidekeinot, joita Aiskhines hallitsee, ovat vähäiset ja Demostheneen rinnalla mitättömät. Kertomaan ja kuvailemaan hän on taitava, mutta Demosthenes on tässäkin etevämpi, koska hänen esityksensä on elävämpää ja henkevämpää. D. voi aineistonsa jakaa ja järjestää niin, että se palvelee hänen tarkoitusperiään, hän tuntee psykoloogiset lait, hän paloittelee ja kertaa samoja asioita, miten milloinkin hänen tarkoituksiinsa soveltuu. Hyvin vaikuttavasta perusteesta Demosthenes ei helposti luovu, vaan esittää tilaisuuden sattuessa tämän yhä uudestaan ja uudestaan aina vereksessä muodossa. Aiskhineelta puuttui kyky uudistaa saavuttamiansa hyviä vaikutelmia, kehittämänsä näkökohdat hän liian pian jättää, niin että ne joutuvat unhotuksiin.

Myöskin se, että Demosthenes täydellisesti hallitsee aihettaan, suuresti vaikuttaa, että hän jo alusta pitäen on varma voitostaan ja puhuu mukaansatempaavalla voimalla. Aiskhines hänkin on mahtipontinen, mutta vain opettavaisessa tarkoituksessa. Demosthenes hallitsee ajatuksiaan, kuten sotapäällikkö eri aselajeja, Aiskhines marssii esiin raskasaseisena ja painokkaana kuin mikäkin hopliitta. Demostheneen puheet olivat tosin huolellisesti valmistettuja, mutta, hänen käyttäessään hyväkseen kaikkia taidekeinoja, ne ovat ikäänkuin välittömiä, keinoteottomia, hetken synnyttämiä luomia. Aiskhines varmaan opiskeli vähemmän, mutta siitä huolimatta hänen puheissaan näkyy paljoa enemmän vaivaloisen opiskelun jälkiä. Jokainen hänen ajatuksensa ja käyttämänsä sanakuva painuu helposti mieleen. Demosthenes kuohuu kuin koski ajatuksia, johtopäätöksiä ja sanontatavan sukkeluuksia, kaikki juoksee häneltä keveästi ja runsaasti, jota vastoin Aiskhines, kehittääkseen jotakin aihetta, tekee pitkiä kiertoteitä ja tarvitsee apunaan, perustellakseen jotakin asiaa, kaavamaista oppineisuutta, jotta tunnettujen oppilauseitten turvin voisi kehittää ajatuskulkuaan. Milloin hän perustelullensa saa tukea asiakirjoista tai jostakin kertomuksesta, se on usein epäonnistunutta; milloin taas perustuksia puuttuu, esitys on vähän vakuuttavaa, koska mieskohtainen arvostelu silloin liian peittelemättä käy ilmi.

Myöskin Demostheneen puheella, niin muodollisesti täydellistä kuin se onkin, on varjopuolensa. Näihin kuuluvat hänen persoonalliset hyökkäyksensä Aiskhinesta vastaan (vars. §§ 129 seur., 258 seur.), jotka ovat vielä törkeämmät jälkimmäisen D:ta koskevia kuvauksia. Tosin tämä jotenkuten on puolustettavissa, koska Aiskhines ensin itse oli D:ta solvaissut, ja toiselta puolen silloisissa ateenalaisissa siveellinen tunne jo oli niin tylsistynyt, ettei ilman räikeitä keinoja toivottava tulos ollut mahdollinen. Myöskään Demosthenes, paljastaakseen vastustamansa valtiollisen suunnan heikkoja puolia taikka omia peitelläkseen, ei aina rajoitu pelkkiin tosiseikkoihin, vaan muodostelee niitä omien tarkoitusperiensä mukaan. Kuitenkin hän täten yleensä on samoin menetellyt kuin muutkin kreikkalaiset puhujat, eivätkä hänen viisastelunsa, ne kun palvelevat hyvää asiaa, ole sitä laatua, että ne mitenkään heikentäisivät sitä totuuden vaikutusta, minkä hänen puheensa kauttaaltaan tekee. Myöskään Demostheneen puheella kaiken tarmon ohella ei aina ole ylen suurta ehdotonta todistusvoimaa, ja monta oikeaa huomautusta ei olisi tarvinnut niin monesti kerrata, kuten esim. sitä tosiseikkaa, että Aiskhines nyt vasta esiintyi Demosthenesta vastaan eikä varemmin, mikä hänen velvollisuutensa olisi ollut (72 kertaa!). Varsin heikko Demostheneen kannalta oli myöskin se oikeusperuste, johon Ktesiphonia vastaan kohdistuva syyte nojautui, arvelee Rosenberg. Jos Aiskhines olisi pelkästään tuohon kohtaan syytöksensä rajoittanut, niin olisi todennäköisesti Ktesiphon tuomittu, ja Demosthenes seppeleensä menettänyt. Mutta tämä ei tyydyttänyt Aiskhineen vihaa. Intohimonsa sokaisemana hän syytti Ktesiphonia, paitsi ensimmäisestä hänen muka lainvastaisesta ehdotuksesta, vielä toisestakin laittomuudesta (vert. § 121), joka oli etsitty ja vähäpätöinen, sekä vahingoitti asiaansa, kohdistaessaan koko puheensa kärjen vastustajansa valtiollisen toiminnan tarkastamiseen, jotta siten voisi todistaa, miten Demosthenes joka suhteessa oli arvoton osakseen saamaan puheenalaista kunnianosoitusta. Niinpä oikeusperuste samassa jäi syrjään eikä asia enää koskenut Ktesiphonia, vaan Demosthenesta, joka puolestaan ei suinkaan jättänyt sopivaa tilaisuutta hyväkseen käyttämättä. Kuten taitava sotapäällikkö hän oikeusperusteen käsittelyn, voimansa heikon puolen, sijoitti keskustaan (§§ 111-121) ja melkein yksinomaan rajoittui torjumaan itseään vastaan tehtyjä hyökkäyksiä.