Minä. Te olette ruokoton katupoika. Puhukaamme jostakin muusta!
Pakinamme alusta saakka on kielelläni pyörinyt eräs kysymys.
Hän. Miksi olette pidättänyt sitä siellä näin kauan?
Minä. Olen pelännyt olevani liian utelias, jos sen tekisin.
Hän. Kaikkien paljastusten jälkeen, jotka olen teille tehnyt, en tiedä, mitä saattaisin teiltä salailla.
Minä. Te ette kai ole epätietoinen siitä, kuinka arvostelen luonnettanne?
Hän. En suinkaan. Teidän silmissänne olen sangen viheliäinen, sangen halveksittava olento; niin olen joskus omissanikin, mutta harvoin; useammin kiitän paheistani onneani kuin moitin itseäni niistä; te pysytte johdonmukaisemmin halveksivalla kannalla.
Minä. Totta kyllä. Mutta miksi olette näyttänyt minulle koko riettautenne?
Hän. Ensiksikin, koska sen jo melkoiseksi osaksi tunsitte, ja sitten siksi, että huomasin pikemmin edulliseksi kuin haitalliseksi ilmaista teille loputkin.
Minä. Kuinka niin, jos saan kysyä?
Hän. Jos millään alalla, niin erittäinkin pahassa on tärkeätä olla suurenmoinen. Pientä petkuttajaa syljetään silmille, mutta suurelta ei voi kieltää eräänlaista kunnioitusta; hänen rohkeutensa kummastuttaa, hänen kauheutensa pöyristyttää. Joka alalla pannaan arvoa luonteen eheydelle.