Kuullessamme tämän, heräsi eräässä meistä se huimaavan iloinen ajatus, että me yhtä hyvin kuin Finn Bolt saattaisimme vuokrata itsellemme mökin, hoitaa taloutemme ja pitää hirveän hauskaa.
Siitä lähtien oli mökki jokapäiväinen puheenaiheemme. Mutta missä sen piti olla? Niin, se oli aivan samantekevä. Kun se vain oli Norjan tuntureilla, niin se sai olla missä hyvänsä. Yksinäistä ja kaunista siellä piti olla.
Mutta kukaan meistä, paha kyllä, ei tuntenut ketään, joka olisi tiennyt jotakin tällaisista tuvista. Ilmoittaminen oli liian kallista — siinä sitten oltiin.
Sitten me kuljimme eräänä päivänä kadulla, kaikki kolme. Dorthe Bolt keskellä. Tummatukka, neliskulmaiset kasvot, suuri suu. Ei rahtuakaan kaunis, ja kuitenkin hän on kaunis. Hänessä on sitä mitä sanotaan tenhoamiskyvyksi. Se ilmenee ainoastaan siinä, että hän hymyilee kauhean kauniisti. On kuin Dorthe Bolt antaisi sille, jolle hän hymyilee, hauskan lahjan. On tosiaankin totta, että tuntuu siltä.
Susanna on pitkä ja melkein komea. Hänellä on hyvin hienot kulmakarvat, kaikkityyni on sellaista kuin Susanna-nimiselle sopiikin, säännöllistä ja hienoa. Mutta kukaan ei tule iloiseksi, kun hän hymyää.
Minuahan tunnette hieman. En ole rahtuakaan muuttunut. Kuulen että astun yhtä rumasti kuin aina olen tehnyt. Keinuen ja keikutellen. Mutta sen olen perinyt, sillä koko äidin suku astuu samalla tavalla. Ja silloinhan olisi kumma, jos minä kävelisin kauniisti.
Siinä me siis astelimme.
Ja siinä hän tuli, tunturiseudulta kotoisin oleva papintytär, kadun toisella puolella. Olimme käyneet hänen kanssaan oppikurssilla, mutta muutoin emme häntä tunteneet.
Hänellä oli paksu, vahva tukka, joka peitti kokonaan korvat, ja keikarimainen hattu. Silmät olivat ihmeelliset, valppaat, hipiä likaisen tumma. Hän oli hienossa puvussa, mutta se ei hänelle soveltunut.
Yhtäkkiä pisti päähäni ajatus: hän, joka on tuntureilta, tietää varmaankin jonkun tuvan!