Jeanne ajatteli mielessään, ettei hän ainakaan tee sellaista tyhmyyttä.
"Sitä säädyttömämmin lienee dauphin menetellyt sinua kohtaan. Ei auta se, että Luynesin herttua on yrittänyt puolustella poikani käytöstä. Sen todistajina oli liian monta henkilöä. Minä annan dauphinille rangaistuksen, joka kelpaa opiksi muillekin."
"Ei; sire, eihän teidän majesteettinne tahdo uudestaan pahoittaa kuningattaren mieltä?"
Ludvig kavahti pystyyn. Hän ei kiinnittänyt huomiota Jeannen sanoihin.
Hän käveli vihaisena edestakaisin.
"Sitä vain vielä puuttui! Jottako hän saa rankaisematta loukata naista, jota minä rakastan? Hänen täytyy alun pitäen olla selvillä siitä, että minä vaadin häneltä ehdotonta kunnioitusta jokaista kohtaan, jonka minä katson hyväksi ottaa hoviin. Ehdotonta kunnioitusta! Hän saa väliaikaisen karkoituksen Pariisista ja Versaillesista. Minä lähetän hänet Meudoniin!"
"Voi, sire, entä pikku dauphine, joka niin kovasti jumaloitsee puolisoaan!"
"Lyhytaikanen ero ei vähennä hänen rakkauttaan. Onhan meidän täytynyt olla erossa paljoa kauemmin, rakas Jeanne. Jospa tietäisit, kuinka sinua ikävöin, kuinka rajattomasti sinua kaipasin!"
"Entä sotaiset laakerit, sire?"
"Niin, ne olisin voinut punoa toisiinsa ruusuilla. Ja sinä olisit voinut sulostuttaa minun öitäni raskaiden päivien jälkeen."
Hän katsoi Jeanneen ahnein silmin. Kuinka viettelevän ihana hän olikaan hajallisine hiuksineen valkoisessa, pehmeässä puvussa, jonka alta hienon, valkean ruumiin kaikki muodot tarjoutuivat hänelle.