"Kirottu naikkonen, tuo Poissonière [kalakaupustelijatar]. Hän hallitsee ja vallitsee totta vieköön Versaillesissa."
Sihteeri ilmoitti Richelieun herttuan.
"Herttua saa tulla parin minuutin kuluttua."
Richelieu tulikin hyvin sopivaan aikaan ministerin mielestä.
Hän oli yksi niitä, jotka vetivät madame d'Étiolesin riemuvaunuja. Naurettavaa oli nähdä niin paljon vaivaa kuninkaan hetkellisen rakastumisen tähden!
Maurepas ei uskonut hetkeäkään, että siitä koituisi pysyvä suhde. Hän oli paljon vakuutetumpi siitä, että kuningas, niin pian kuin huumaus menee ohi, katuu sitä, että hän ensi rakastumisensa hurmiossa oli lahjoittanut markiisitilan tuolle porvarilliselle naiselle, ja että hurmio piankin haihtuisi, siitä hän tahtoi pitää huolen. Maurepas tiesi aivan hyvin, että hän ei ainoastaan kuningattaren ja dauphinin puolelta — mikä tässä tapauksessa ei hyödyttäisi häntä ensinkään — vaan myös kuninkaan puolelta istui satulassa lujemmin kuin useimmat muut korkeat virkamiehet.
Hän osasi tehdä työskentelyn kuningasta huvittavaksi ja miellyttäväksi, ja se ei ollut lainkaan vähäarvoista kuninkaan ajatushitauteen nähden.
Hän voisi kyllä panna jotakin vaaranalaiseksi.
Richelieu astui huoneeseen. Hän oli halukas puhelemaan ministerin kanssa heti tämän kotiutumisen jälkeen. Ministeri oli aivan varmaan tuonut mukanaan uutisia Marseillesta. Richelieu kulki mielellään ympäriinsä nuuskimassa salaisuuksia huomatuilta henkilöiltä, vaikkapa se tapahtuikin vain siksi, että hänellä olisi ollut jotakin puhelemista kuninkaan kanssa. Hänellä ei ollut, vähääkään halua antaa markiisittaren lyödä hänet kokonaan laudalta, sen jälkeen kuin oli selvästi käynyt ilmi, ettei markiisitar aikonut antautua tottelevaiseksi välikappaleeksi hänen käsiinsä.
Maurepas ei suonut herttualle aikaa tehdä mitään kysymyksiä. Hän ojensi tälle tuota pikaa kirjeen, joka virui kirjoituspöydällä.