Ja hän nojautui kuninkaan käsivarteen ja läksi hänen kanssaan hevosten luo, jotka kärsimättöminä hirnuivat heidät nähdessään.
X.
Maurepas oli juuri palannut Marseillesta. Hän oli siellä tarkastanut sataman ja neuvotellut viranomaisten kanssa uudesta merikoulusta.
Niistä matemaatikoista, joita Pariisissa oli koulutettu käytännöllisiin toimiin, oli ministeri valinnut seuralaisikseen tälle matkalle kaksi etevää nuorta miestä, joista hänellä oli suuria toiveita.
Iltapäivällä hänet oli käsketty kuninkaan puheille. Hänellä oli paraiksi aikaa silmäillä postia ja ottaa vastaan ne henkilöt, jotka olivat käyneet ilmoittautumassa.
Ministeri oli siirtänyt syrjään muutamia kirjeitä, jotka eivät olleet kovin tärkeitä. Nyt hän tarttui erääseen, jonka käsiala hänestä näytti tutulta, vaikkei hän heti jaksanutkaan muistaa, ken oli kirjoittanut tämän kirjeen, jossa ei ollut allekirjoitusta.
Käännettyään paperia pari kertaa sormissaan Maurepas luuli tuntevansa, että tämä väärennetyllä käsialalla sepitetty kirje oli eräältä Jean Bernardilta, taitavalta, salaiselta asiamieheltä, jonka palvelusta hän toisinaan käytti tarvitessaan erikoisen tärkeitä tietoja.
Maurepas luki kirjeen kahteen kertaan. Sitten hän heitti sen kirjoituspöydälle.
"Sacré nom de Dieu, se on hävytöntä, liian hävytöntä!"
Hän luki kirjeen kolmannen kerran otsa rypyssä.