"Ja mistä te olette saanut tuon pirteän jutun, herttua?"
Richelieu kohautti olkapäätään.
"Seinillä, joiden on luultu olevan paksuja, on täytynyt kuitenkin olla korvat."
Tyytyväisenä käsiään hykerrellen herttua läksi ministerin talosta.
Muutamia päiviä tämän jälkeen levitettiin Pariisissa ja Versaillesissa ensimmäistä "poissonaadia". Se kulki kädestä käteen, suusta suuhun. Kuninkaallista perhettä ja markiisitar de Pompadouria lukuunottamatta oli vain ani harvoja, jotka eivät runoa tunteneet.
Madame d'Estrades, joka toistaiseksi oli tehnyt rauhan Pompadourin ja kuninkaan kanssa, varoi tällä kertaa antautumasta välittäjäksi. Vain itsekseen hän luki säkeet ivallisesti nauraa hihittäen, kunnes osasi ne ulkoa:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût.
Aujourd'hui la canaille
Règne, et tient le haut bout.
Si la court se ravale,
De quoi s'étonne-t-on?
N'est-ce pas de la Halle
Que nous vient le poisson?"
Yleinen mielipide hovissa kallistui uskomaan, että tämä ilkeä ivaruno saattoi olla lähtöisin ainoastaan Maurepasilta. Mutta ei kukaan tahtonut polttaa sormiaan ja ilmaista sitä kuninkaalle. Jokainen tiesi, miten suuressa Ludvig XV:n suosiossa "ihastuttava" ministeri oli.
Myöskään Richelieun mieli ei tehnyt saattaa Maurepasia kuninkaan epäiltäväksi.
Hän oli vakuutettu siitä, että ministeri hänenkin avuttaan kaivaisi kuopan itselleen, sillä hän ei enää uskonut, kuten Maurepas, että kuninkaan rakastuminen oli vain haihtuvaa laatua.