"Richelieu oli oikeassa, kun hän varoitti minua tuosta heittiöstä. Jospa herttua olisi täällä! Mitä tekemistä hänellä on Artoisissa? Hänen on tultava takaisin ja autettava minua, jotta tuo koira, tuo Maurepas, saisi rangaistuksensa."
Madame du Hausset oli ottanut lattialta paperit. Kyyneleet silmissä hän luki:
"Fille d'une sangsue, et sangsue elle-même,
Poisson d'une arrogance extrême,
Étale en ce château, sans crainte et sans effroi,
La substance du peuple et la honte du Roi."
"Toinen myöskin! Lukekaa, lukekaa vain!" huusi Jeanne aivan vimmoissaan.
Madame du Hausset pudisti surullisesti päätään. Hän tiesi jo, mitä toinen paperi sisälsi. Quesnay oli jo kahdeksan päivää aikaisemmin tuonut sen mukanaan Pariisista.
Jeanne tempasi häväistysrunon kamarirouvan kädestä.
"Jollei teitä haluta, niin luen sen itse."
Ja hän luki vihaa leimuavin silmin:
"Jadis c'étoit Versaille
Qui fixoit le bon goût,
Aujourd'hui la canaille…"
Edemmä hän ei päässyt. Voimattoman raivon vallassa hän heittäytyi polvilleen lattialle ja painoi kasvonsa kullatun sängyn haaleansinisiin silkkipatjoihin.