XII.
Lähellä rappeutunutta Ruusumajaa, jossa Ludvig XIV ja Louise de La Vallière olivat vaihtaneet kuumia lemmen valojaan ja jota tänään painoi kylmä lumipeite, kuningas ja markiisitar kulkivat lumisten marjakuusiaitojen välitse.
Kumpikin oli kalpea ja kiihtynyt.
Markiisitar alkoi vihdoin puhua alakuloisella äänellä. Kuningas pysyi itsepäisesti vaiti. Koko hänen olentonsa oli sitkeässä, passiivisessa vastarinnassa. Hän vainusi jotakin sellaista holhoustilaa, jota vastaan hänen oma heikkoudentunteensa nousi kiivaasti taistelemaan. Hän rakasti Jeannea, hän täytti kaikki ne toivomukset, jotka hän vain saattoi lukea tämän silmistä, mutta sitä, mitä hän itsevaltiaana katsoi hyväksi tehdä, älköön Jeanne uskaltako arvostella.
Yksi ainoa katse ilmaisi Jeannelle, mitä kuninkaan mielessä liikkui.
Hän muutti heti menettelytapansa.
Lempein äänin ja rukoilevin elein, joita tuskin kukaan, kaikista vähimmän kuningas, jaksoi vastustaa, hän jatkoi:
"Voi, sire, mies parka ei tosiaankaan ole ansainnut vangitsemista. Teidän majesteettinne täytyy antaa Maurepasille käsky, että vangitseminen peruutetaan ja että nuori Vaillant kutsutaan takaisin ministeriöön. Hänellä ei ole mitään tekemistä karttaluonnosten häviämisessä. Sen hän on ripillä vannonut äidilleen. Olen luvannut epätoivoon joutuneelle äidille auttavani hänen poikaansa."
Ludvig, kohautti olkapäitään.
"Sinä tiedät, rakas Jeanne, että on vaikea tavata Maurepasia mistään väärinteosta. Ja juuri häntä kohtaan en mielelläni tahdo menetellä ankarasti."