Jeannen kasvot värähtivät kärsimättömyydestä. Töin tuskin hän hillitsi vihansa ja voittamattoman kostonhimonsa sitä vastustajaansa kohtaan, joka oli suunnannut häneen häväistystulvan.
Hän iski kuningasta siihen kohtaan, mistä tämän passiivinen vastarinta ilmeisesti oli lähtöisin.
"Te olette yksinvaltias, sire. Muistutan teille korkean edeltäjänne sanoja: 'L'Êtat, c'est moi.' Niiden pätevyys pysyy tänäänkin, yhtä hyvin Ludvig XV:ttä kuin Ludvig XIV:ttä varten, teidän majesteettinne on elämän ja kuoleman herra. Teidän majesteettinne ministerien on sokeasti toteltava."
Ludvig epäröi silmänräpäyksen. Jeanne oli oikeassa, niin, hän oli elämän ja kuoleman herra. Hän oli se, joka sai määrätä, oliko jonkun hänen alamaisistaan, vaikkapa hän olisi ollut niistä vähin, oltava vankina Bastiljissa vai ei.
"Voi, jos teidän majesteettinne kuitenkin tahtoisi täyttää tämän toivomukseni! Ajatelkaa, miten nuori se; poika parka on! Ajatelkaa, sire, hänen äitiään! Onko nyt molempien elämä sortuva?"
Kuningas katsoi. Jeanneen. Tämä oli vastustamaton, silloin kun hän rukoili näin sydämensä pohjasta.
"Minä puhun Maurepasin kanssa."
"Tuhannet kiitokset, sire!"
"Minunhan tulee kiittää teitä, markiisitar. Minusta älköön sanottako, että minä avoimin silmin siedän vääryyttä."
* * * * *