"Ne ovat, sire."
… "näen kuitenkin, miten kovasti sinä kärsit, Jeanne-raukka. Mutta sinä et saa kärsiä. Sinunhan on tehtävä minut rauhalliseksi ja onnelliseksi ja silloinhan on sinun itsesi ensin oltava rauhallinen ja onnellinen. Voi hyvä Jumala, kuinka surullista ja raskasta on elämä!"
Ludvig oli vaipunut istumaan tuolille. Kauan hän istui ääneti ja miettien. Hän pyöritteli koneellisesti sormuksia sormissaan ja tarkasteli niiden kallisarvoisia kiviä. Ei ollut helppoa päästä päätökseen Maurepasin erottamisesta.
Mutta hän ei voinut ratkaista pulmaa muutenkaan. Hän ei halunnut rauhattomuutta eikä riitaa. Hän halusi rauhaa, sitä rauhaa, joka oli kaikista välttämättömintä hänen sairaalloiselle sielulleen.
"Sen täytyy tapahtua", mutisi hän itsekseen.
Sitten hän muisti, että hän oli jossakin tilaisuudessa luvannut ministerille, jonka kanssa hän oli työskennellyt siitä saakka, kun oli astunut hallitukseen, että jos hän joskus erottaa hänet virasta, niin hän ilmoittaisi sen mieskohtaisesti.
Hän toivotti kiireesti hyvää yötä Jeannelle ja kirjoitti, peloissaan, ettei päätös purkautuisi, jo samana iltana sen kirjeen, joka hänelle tuotti tuskaa enemmän kuin hän tahtoi tunnustaakaan.
"Minä olen teille luvannut ilmoittaa mieskohtaisesti, milloin erityisiä asianhaaroja sattuisi ilmenemään. Pidän sanani. Teidän palveluksenne ei minua enää miellytä. Te saatte antaa erohakemuksenne monsieur de Saint-Florentinille. Teidän on mentävä takaisin Bourgesiin. Pontchartrin on liian lähellä. Ennen viikon loppua tulee teidän lähteä matkalle. Teidän mukananne ei saa olla ketään muita kuin oman perheenne jäsenet. Pyydän teitä olemaan vastaamatta tähän kirjeeseen."
Jo toisen päivän aamuna Maurepas läksi Pariisista. Hän poistui katkerasti hymyillen laskuvirheilleen ja ajatteli Ranskan ja sen kuninkaitten kiittämättömyyttä ja sitä, että Maurepasin suvun jäsenet olivat 170 vuotta uskollisesti palvelleet maata ministereinä ja valtiosihteereinä.