Pöydän etäisimmässä päässä istui muuan keski-ikäinen nainen vanhahkon, tylsän näköisen miehen vieressä.
Nainen ei ollut tähän saakka yhtynyt kiihkeään keskusteluun. Nyt hän nousi penkiltä, kietaisi kukikkaan huivinsa paremmin voimakkaiden olkapäittensä ympärille ja painoi molemmat kätensä pöydän laitaan.
"Sanokaapa minulle, mitä hyötyä on heristää nyrkkiä, kun Pompadour on ajanut ohi, sylkeä vihapäissään maahan hänen selkänsä takana ja haukkua häntä lutkaksi ja verenimijäksi? Ei, heittäkää häpeä vasten hänen kasvojaan! Sylkekää suoraan hänen jaloilleen! Riistäkää häneltä maine ja kunnia, jos hänellä vielä ne on! Jos minä olisin mies — sacré nom de Dieu — niin minä en raukkamaisesti ryömisi rotanloukkoon. Ja vaikka olenkin nainen — niin, jospa hän kerran joutuisi minun tielleni, se madame d'Étioles, syntyisin Poisson, niin kyllä hän kuulisi kunniansa, sen minä sanon."
Syntyi hetken hiljaisuus.
"Hm", sanoi sitten Zanelle, "hän ei ole väärässä, tuo kelpo Jeanne
Fleuron, vaikkei hän enää olekaan nuori."
"Nuori en ole, mutta en suvaitse kenenkään hyppivän silmilleni senvuoksi", murisi Jeanne Fleuron. "Minä täytän velvollisuuteni, ja siitä minä saan säännöllisesti palkkani kuninkaallisesta puutarhavirastosta. Ihmisen täytyy elää."
"Jeanne Fleuron", huusi eräs irvihammas, "sinulla on sama ristimänimi kuin suurella Pompadourilla. Miksikäs siis vihoittelet hänelle? Teillä on sama suojeluspyhimys."
Jeannen mustat silmät salamoivat.
"Kuolema ja kirous sille, joka minulle tämän nimen antoi!" sähisi hän.
Pieni kähertäjänapulainen, joka ei enää sietänyt kuunnella karkeaa häväistyspuhetta markiisittaresta, oli vetäytynyt huoneen äärimmäiseen päähän istumaan spinetti pahaisen ääreen. Hän käsitteli sitä aika näppärästi ja sai rämisevistä kielistä esiin erään Rameaun uuden laulun, joka parhaillaan oli muodissa.