Jäinen tunne kuristi petetyn miehen sydäntä.
Jos hän oli tähän saakka turhaan taistellut tunteitaan vastaan — niin ne kuolivat tänä hetkenä yhtä äkillisesti kuin tuo rakas pikku raukka, jonka taivas niin odottamatta oli vaatinut takaisin.
Nähtyään Jeannen sellaisena kuin hän nyt oli, hänen häpeänsä ja oman häväistyksensä välkkyvää taakkaa kantavana, hän ei enää milloinkaan edes unissakaan tahtonut ojentaa hänelle kättään. Kaikki oli tästä hetkestä pitäen sammunut ja lopussa.
Jeannen äänen kuullessaan hän heräsi äänettömistä mietteistään.
"Kunka se tapahtui?" kysyi Jeanne itkien.
Hiljaa ja maltillisesti mies vastasi:
"Tauti paheni muutamissa tunneissa, hän sai ankaria oksennuskohtauksia, hyvin korkean kuumeen ja vihdoin suonenvedon, joka hänet vei."
Hänkin lysähti kokoon ja nyyhkytti taas.
Jeanne ei lopulta jaksanut kestää hänen äänekästä valitustaan.
Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hampaita kalisutti kuin vilu. Hän pyysi kolkolla äänellä Charlesia jättämään hänet muutamiksi minuuteiksi yksikseen Alexandran luo.