Charles pyyhki silmiään ja läksi kumarassa kuolinhuoneesta.
Jeanne jäi yksikseen lapsensa kanssa, jonka lämmin sydän oli palvovalla rakkaudella ollut kiintynyt häneen, lapsen, joka oli ollut hänen elämänsä ainoa viaton ilo, ainoa todellinen onni. Se, mitä hänellä oli jäljellä, oli velvollisuuksia, ulkonaista loistoa, kunnianhimoa, joka tyydytetyksi tultuaan jätti ainoastaan tyhjyydentunteen, kunnes uusia vallanhimoisia toiveita nousi sijaan.
Kauan hän tuijotti kuolleeseen pikku tyttöön. Yhtäkkiä häntä vihlaisi syyttävä ajatus, ettei hänen olisi tarvinnut antaa lasta luotaan, jollei hän olisi hyljännyt puolisoaan ja jos hän hovielämän tyhjän loiston sijasta olisi elänyt puolison ja lapsen hyväksi yksinkertaisessa porvarillisessa kodissa.
Mutta tämä ajatus haihtui yhtä pian kuin oli syntynytkin. Mitä takeita oli olemassa siitä, että hän olisi toisenlaisissa oloissa voinut pelastaa lapsensa kuolemasta? Monet lapset kuolevat hellimmiltäkin äideiltä. Myöskin madame d'Étiolesina hän olisi pannut tyttärensä luostariin täydentääkseen hänen kasvatuksensa.
Oli käynyt kohtalon isku, jota ei kukaan ollut voinut estää. Hänen oli kestettävä se vaikeroimatta, niinkuin hän kesti ne muutkin rasitukset, jotka oli ottanut kantaakseen.
Mutta kun hän nyt vapisevin polvin nousi, tunsi hän, että tuo kuollut pikku tyttö vei hänen nuoruutensa jäännökset mukanaan kylmään hautaan.
Hän kuivasi kyyneleensä ja silitti kädellään hiuksiaan. Sitten hän avasi oven ja huusi sisään uskollisen Haussetin sanomaan lapselle viimeiset jäähyväiset.
* * * * *
Alexandra d'Étioles, joka oli ollut varma herttuakunnasta, haudattiin suurin juhlallisuuksin ja komeuksin.
Hänet kätkettiin isoäitinsä viereen Vendôme-torin varrella olevan Kapusiini-kirkon komean hautaholvin siihen osaan, jonka La Trémoillen herttua oli luovuttanut markiisittarelle Madeleine Poissonin lepopaikaksi.