Paljoa suurempaa ääntä synnyttivät sisäiset levottomuudet ja valtion heikkoudet, jansenistien ja jesuiittain välinen sitkeä taistelu, samoin kuin alinomaa uudistuvat riidat ja hankaukset kuninkaan ja parlamentin kesken.
Raskaampaa huolta kuin sota tuottivat Ranskan kansalle yltyvä kallis aika ja entistä painavammaksi käyvä verotaakka.
Nälkä yllytti yhä uudestaan uhkailemaan kuningasta, jota ei enää sanottu rakastetuksi, ja hänen "verta imevää jalkavaimoaan".
XXV.
Tammikuun 5 p:nä aikoi kuningas matkustaa Trianoniin juhlallisesti viettämään loppiaispäivää.
Markiisitar oli lähtenyt madame de Brancasin kanssa Hôtel d'Évreuxiin vahvan sotilasvartion saattamana, jota ilman hän viime aikoina ei uskaltanut kertaakaan matkustaa Pariisiin.
Aikaisin aamupäivällä hän oli lähettänyt hakemaan ministereitä
Bernisiä ja Machaultia ilmoittaakseen näille erään edellisenä päivänä
Versaillesiin saamansa Kaunitzin salaisen kirjeen sisällyksen.
Nyt hän oli työhuoneessaan. Collin oli juuri lähtenyt hänen luotaan toimittamaan viimeisiä asioita, ministereitä odotettiin vasta puolen tunnin kuluttua, ja hän itse oli kirjoittamassa kirjettä veli Abelille. Äkkiä hän säpsähti.
Hänen ikkunainsa alta kuului sekavaa, kasvamistaan kasvavaa melua. Naiset ulvoivat, kuului kimeitä: vihellyksiä; kovaäänistä kirkumista sekaantui ensin epäselviin, sitten yhä selvemmin tajuttaviin huutoihin:
"Koira!" "Salamurhaaja!" "Murha!" "Murha!" kuuli hän huudettavan.