Jeanne oli ensimmäisen säikähdyksen puuskassa hypähtänyt kirjoituspöytänsä äärestä keskelle huonetta. Hän tarttui vapisevin käsin erään tuolin selkään. Hän kurotti päänsä etunojoon. Tuskan ja jännityksen vallassa hän kuunteli. Äkkiä hänen huuliltaan pääsi kova hätähuuto.
Ei, se ei tarkoittanut häntä, tuo tuolla ulkona, se tarkoitti kuningasta. Jotakin kauheaa, jotakin käsittämätöntä oli tapahtunut.
"Kuningas on murhattu!" "Kirous murhaajalle!" "Kuningas on kuollut!"
Jeanne syöksyi maahan kuin isketty. Tuskasta ja kauhusta kirkaisten hän peitti kasvonsa käsillään. Onko se totta! Voiko tuo kamala olla totta? Ludvig kuollut? Se ainoa mies, jota hän oli rakastanut, kuollut? Ludvig, jolle hän oli ollut kaikki kaikessa, hänkö olisi kuollut? Ja hän itse siis muserrettu, ulkona rähisevän väkijoukon vallassa! Ilman turvaa, alttiina dauphinin kostolle, kohta luostarinmuurien pimennossa, pyyhitty pois elämän kirjasta, historian lehdiltä!
Hetkiseksi tuntui hurja melu ulkona vaikenevan. Elottomin silmin ja kasvot kalmankalpeina Jeanne koetti nousta taas kuuntelemaan.
Erehtyikö hän vai kuuluiko vaunujen jyrinää ja nopeiden hevosten kavionkapsetta hänen korviinsa ulvonnan ja kirkumisen sijasta?
Valkeilla, jäykistyneillä käsillään hän tarttui sen tuolin käsinojaan, jonka viereen oli vaipunut lattialle, ja nousi vaivaloisesti pystyyn. Samassa repäistiin ovi äkkiä auki. Bernis seisoi kynnyksellä.
"Onko se totta, hyvä ystävä? Onko se totta, onko se totta?"
Bernis saattoi epätoivoisen naisen varovasti tuolille.
"Kuivatkaa kyyneleenne, markiisitar, ei mitään tahi ei melkein mitään ole tapahtunut."