Kuningas väitti innokkaasti vastaan.
"Hän oli rakastavainen, hellämielinen nainen kiireestä kantapäähän saakka. Onko olemassa mitään ihanampaa miehelle, joka, rakastaa! niinkuin Ludvig rakasti Louise de La Vallièreä? Pitäkää häntä esimerkkinänne!"
Mutta Jeanne pysyi taipumattomana.
Kuningas vaipui hämillään ajattelemaan omaa itseään. Hän ei ollut vielä milloinkaan, ei edes keskenkasvuisena nuorukaisena, kerjännyt naisen suosiota. Pitikö hänen neljänsilläkymmenillä olevana miehenä sitä oppia? Tietoisuus omasta melkein rajattomasta vallasta, jota hän kaitsi vielä mustasukkaisemmin kuin aurinkokuningas omaansa, nousi äkkiä hänen mieleensä, mutta samalla nousi myöskin tietoisuus kaikista niistä tuskista, jotka hänen arka ja levoton sielunsa hänelle tuotti.
Hän tarttui uudestaan Jeannen käteen, jonka oli päästänyt irti. Olihan hän ikävöinyt jotakin kokonaan muuta kuin mitä tähän asti oli saanut nähdä ja kokea! Tuossa oli nyt se, mitä hän niin lämpimästi oli toivonut itselleen. Antaisiko hän loukatun ylpeytensä työntää sen pois luotaan?
"En tahdo olla liian itsepintainen", sanoi hän matalalla äänellä, kumartuen lähelle Jeannea. "Mutta huomenna kai tulette tanssiaisiin kaupungintalolle? Siellä tanssitaan ilman naamareja. Silloin minulla lienee onni saada nähdä teidän suloiset kasvonne?"
Jeanne nyökkäsi myöntävästi. Hänen terävä katseensa ja nopea älykkyytensä olivat huomanneet kuninkaassa tapahtuneen sisäisen taistelun ja riemuitsevin tuntein havainnut sen voiton, jonka hän oli saavuttanut. Hän tiesi, että huomenna voisi jo vastata myöntävästi.
Kuningas kuiskaa hänelle tämän heidän kohtauksensa ajan ja paikan.
"Te siis tulette — varmasti?"
"Minä tulen — varmasti!"