Hän hymyili surumielisesti kuninkaalle.
"Teidän majesteettinne pyysi minua kerran lupaamaan, että kaikissa elämän kohtaloissa puhuisin totta. Olen rehellisesti koettanut pitää tämän lupauksen ja minä tahdon pitää sen viimeiseen saakka. Teidän äänettömään kysymykseenne annan teille tämän vastauksen: niin, minä tiedän, että minun täytyy kuolla. Olen jo kauan ollut siihen valmis. Ei olisi totta, sire, jos sanoisin teille, että kuolen mielelläni — on hyvin raskasta erota kaikesta maailman loistosta — mutta olisi valhe, jos sanoisin, että pelkään kuolemaa."
Kuningas värisi. Kauhu ja sääli taistelivat hänessä keskenään. Mikä käsittämätön suuruus, että voi niin tyynesti puhua kamalimmasta, siitä, mikä niin kauan kuin hän jaksoi muistaa entisyyttä oli saanut veren jähmettymään hänen suonissaan! Irti, kunhan vain irti tuosta kamalimmasta!
"Te ette saa kiihtyä, Jeanne", sanoi kuningas äkkiä. "Quesnay on pannut sen minun sydämelleni."
Taaskin Jeanne hymyili Ludvigin kuolemanpelolle, jota hän tänään voi ymmärtää vähimmän kuin milloinkaan ennen.
"En ole kiihtynyt, sire, olenhan aivan levollinen. En yski, sydämeni ei pyri lentoon ruumiista, en tunne edes ahdistusta."
Hän sanoi tämän entisellä ivallisella huumorilla. Sitten hän jatkoi vakavammalla sävyllä:
"Ken tietää, saanko enää milloinkaan nähdä niin ihanaa hetkeä kuin tämä on."
"Monia, monia!" änkytti kuningas, jota raateli mitä ankarin tuska.
"Sitä parempi. Silloin voimme työskennellä ahkerammin kuin näinä kurjina viime viikkoina. Tahtoisin kuitenkin käyttää tätä hetkeä hyväkseni, sire, lausuakseni teille kiitokseni kaikesta rakkaudesta, kaikesta ystävällisyydestä, kaikesta luottamuksesta, jota olette minulle osoittanut."