Yhä vieläkin säteilevien ja vilkkaiden silmien katse kiiti yli äsken puhjenneen puutarhojen loiston, yli sinisten orvokkikenttien, yli kukoistavien saframi- ja hyasinttipengermien, yli ainaisesti vihertävien myrttiaitojen.
Kuningas piti hänen kättään omassaan. Kaihomielin hän katseli vieressään istuvaa kalpeaa naista. Kuinka kaunis hän vieläkin oli!
Jeanne näytti aivan kuin omistavan taikakalun, joka esti hänen kauneuttaan kuihtumasta.
Eräällä aurinkoisella, etelän puolisella, mansikkapensas-aitojen sisässä olevalla paikalla odotti Quesnay sairasta. Hän oli toimittanut tänne mukavan tuolin, silkkipeittoja ja patjoja markiisittarelle ja istuimen kuninkaalle.
Varovasti hän nosti Jeannen vaunuista. Kuninkaan käsivarteen nojaten Jeanne kulki ryhdikkäästi muutamien askelien päässä olevalle aurinkoiselle paikalle.
Quesnay vetäytyi syrjään. Vain yksi paashi jäi heidän luokseen. Lääkäri pysytteli kuitenkin lähistöllä kaiken varalta.
Jeanne katseli hetkisen ympärilleen hiljaisuuden vallitessa. Pitkään aikaan hän ei virkkanut sanaakaan. Syvä huokaus paisutti hänen sairasta rintaansa.
"Kuinka kaunis onkaan maailma! Kuinka raskasta on erota siitä", virkkoi hän lopulta matalalla, kaihomielisellä äänellä.
Kuninkaan kasvot synkistyivät. Hän oli kysymäisillään Jeannelta: tietääkö hän, miten sairas hän on? Tietääkö hän, ettei hän kaikesta tahdonvoimastaan huolimatta voi elää kauempaa kuin muutamia viikkoja tai ehkä päiviä?
Jeanne arvasi kuninkaallisen ystävänsä ajatukset niinkuin aina ennenkin.