Vahdit värisivät. He kuiskivat keskenään muutamia sanoja. Lyhdynvalo loittoni. Ikkunat pimenivät uudestaan. Sihisevä salama iski tyhjään paikkaan.
Nuoren kaartinupseerin hampaat kalisivat.
"Nyt viedään hänet pois yön pimeydessä kuin rikoksentekijä, hänet, joka on elänyt täällä loistossa ja komeudessa, hänet, joka on ollut varsinainen hallitsijatar. Sellainen on maailman kiitos!"
Toinen ravisti päätään.
"Sellainen on laki, toveri. Kuninkaalliseen linnaan ei saa jäädä yöksi kenenkään ruumis."
Nuoren upseerin katkera vastaus hukkui raikuvaan ukonjyrinään.
* * * * *
Kevään ensimmäisen ukonilman raivo taukosi, mutta sade valui yhä vielä virtanaan harmaana ja yksitoikkoisena.
Työhuoneensa edessä olevalla pienellä parvekkeella seisoi kuningas paljain päin ja katsoi sitä surusaattoa, jossa markiisitarta vietiin kapusiiniluostarin hautaholviin. Ei kukaan ollut uskaltanut lähestyä kuningasta. Aivan yksinään hän seisoi siinä jähmettynein katsein ja värjyvin sydämin, välittämättä sateesta, joka kasteli hänet likomäräksi. Hänen katseensa saattoi mustaa kulkuetta niin kauan kuin voi.
Kun ruumista kuljettava vaunu oli kadonnut kuninkaan näkyvistä, valtasi hänet niin pöyristyttävä yksinäisyyden kammo, että koko hänen ruumiinsa tärisi ja kädet kouristuivat yhteen suonenvedon tapaisesti.