Hän kuivasi kyyneleen silmännurkasta ja nousi pystyyn.
Ei kukaan saisi nähdä, miten syvästi häneen koski sen naisen kadottaminen, joka oli juurtunut kiinni hänen elämäänsä paljoa sydämellisemmin, kuin hän tahtoi myöntää itselleen tai muille.
* * * * *
Jeanne oli sanonut lähimmille ystävilleen viimeisen, ystävällisen sanan.
Choiseul, hänen veljensä, Quesnay ja hänen palvelukseensa kuuluvat naiset seisoivat äänettömän, ahdistavan surun vallassa.
Jeanne piti silmiään kiinni. Pää oli vierähtänyt hieman syrjälle, aivan kuin hän olisi ollut nukuksissa. Maailmaa halveksiva hymy väreili hänen huuliensa ympärillä.
Äkkiä, viimeisen kerran, hän taas avasi silmänsä. Vielä kerran säteilivät nuo ihmeelliset, arvoitukselliset tähdet voitonriemuisesti ikäänkuin olisivat nähneet uuden maan, jonka purppurakentillä häntä ystävällisesti tervehdittiin kuningattarena, valtiattarena.
* * * * *
Ulkona ulvoi rajuilma. Yö oli musta. Ne upseerit, jotka olivat vahtivuorossa, kietoutuivat viluissaan tiukemmin vaippoihinsa.
Markiisitar de Pompadourin ikkunojen alla paistoi lyhty. Kuului lyhyt, hillitty huuto. Vainajan huoneen ikkunaan ilmestyi valo. Ikkuna avattiin. Mustiin verhotuilla paareilla laskettiin alas ruumis, joka oli kiedottu hienoon, ohueen liinakankaaseen.