* * * * *
Sillä aikaa kun metsästysseurueen herrat odottivat alhaalla hallitsijansa käskyjä, kulki kuningas Jeanne d'Étiolesin kanssa läpi koko pikku suojien sokkelon näyttääkseen rakastetulleen sen piilosopukan kaikki ihanuudet ja ihmeet, jonka hän omisti täällä ylhäällä Versaillesin katon alla.
Kuningas kuljetti häntä rapuilta rapuille, kaikkien salakäytävien kautta, jotka vain kuningas itse ja muutamat harvat hänen uskotuistaan tunsivat. Hän näytti Jeannelle suuren kirjastonsa, taulunsa ja karttansa, sorvauspenkkinsä, leipomonsa ja keittiönsä.
Hän vei Jeannen niille ylemmille pengermille, joilla oli taidokkaita puutarhalaitteita ja suuria, kullattuja lintuhuoneita. Sieltä kuului sataäänistä piipitystä ja viserrystä.
Jeanne osasi katsella kaikkea. Vilkkaalla puhelu- ja viehtymistavallaan hän osoitti ymmärtämystä kaikelle ja kyseli pettämättömän varmalla vaistolla juuri sitä, mitä kuningas halusi kysyttävän.
Ludvig hyväili hellästi Jeannen kaunista tukkaa, suuteli hymyilevää, vilkkaasti puhelevaa suuta.
"Kuule, kuinka ne laulavat, nuo minun pienet hovilaulajani! Noudata niiden esimerkkiä ja anna minun vihdoinkin kuulla rakasta ääntäsi! Laula minulle Lullyn vanhoja lauluja, joita niin halukkaasti kuunneltiin aurinkokuninkaan hovissa!"
Jeanne näytti surulliselta.
"Niin pian kuin tyhmä kurkkuni selvenee, sire. Pikku laulajien laita on parempi. Ne eivät sairasta katarreja eivätkä pelkää ilkeää maaliskuun viimaa."
Ludvig pyöritti huolestuneena päätään.