Erään tummansinisen brokaadi-uutimen takaa avautui ovi. Noin neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka vielä oli kaunis, mutta näöltään sairaaloinen, astui huoneeseen. Vilkkaasti, rahvaanomaisin elein, jotka paljon poikkesivat tyttären hienostuneesta, ylhäissävyisestä miellyttävyydestä, hän tuli Jeannen ja Tournehemin luo.
"Mitä sanotte? Eikö Binet serkku ole vielä tullut? Hän ei tietystikään ole saanut kutsukorttia Jeannea varten — ja juuri nyt dauphinin [Ranskan kruununprinssin silloinen arvonimi.] hääjuhlallisuuksiin — se on ihan —" Madeleine Poisson oli vähällä polkea jalkaa.
Katsahdus Tournehemiin ehkäisi hänet sitä tekemästä.
"Rakas Madeleine", sanoi Tournehem matalalla äänellä, "te ette ole enää niin hurmaava, että voisitte sallia itsellenne tuollaista yltiöpäisyyttä. Ennen on teille annettu paljon anteeksi kauneutenne tähden. Herra Poissonkin on alkanut kyllästyä teidän oikkujenne puuskiin."
Rouva Poisson ei ollut kuulevinaan näitä sanoja, vaan meni kädet ojossa
Jeannen luo, joka totisena ja mietteissään katsoi liekkeihin.
"Lapsi raukkani, olemmeko antaneet sinulle hienon kasvatuksen ja oletko kaunis kuin enkeli sentähden, että tuo aasi, tuo Binet — vai olisiko hän unohtanut, että Hôtel des Chèvres on Rue Croix des Petits Campsin varrella?"
Jeanne hyväili äitinsä kuihtuneita, joku aika sitten vielä varsin kauniita kasvoja, joiden viehätysvoima oli ollut suurempi kuin hänen omiensa.
"Rauhoitu, rakas äiti! Binet serkku ei ole aasi —"
"Siinä tapauksessa hän ei ole saanut kutsukorttia, ja se on sitä pahempi", nyyhkytti Madeleine Poisson.
"Kyllä hän sen on saanut. Sinä vähäksyt sitä valtaa, mikä kamaripalvelijalla on hänen korkeuteensa dauphiniin. Mutta älä unohda, että hääjuhlallisuudet tuottavat paljon työtä — ja ennenkuin hän ehtii Versaillesista Hôtel des Chèvresiin —!"