Hän nosti kätensä kuningasta kohden sellaisin elein, ettei, häntä voinut vastustaa.
"Minulle on tapahtunut suuri onnettomuus, sire. Minua uhkaa vaara, jolta vain teidän majesteettinne voi minua suojella."
"Vaara?" huudahti kuningas pelästyneenä.
"Mieheni on tullut takaisin. Hän on aivan suunniltaan mustasukkaisuudesta ja raivosta. Hän väijyy minun henkeäni. Hän aikoo väkivalloin riistää minut teidän majesteetiltanne. Voi, mitä kaikkea hän aikookaan tehdä!"
Koko hänen ruumiinsa vapisi, ja hän vaipui nyyhkyttäen kuninkaan rintaa vasten.
Tuokion ajan kuningas oli hyvin allapäin.
Eihän hän ollut oikein ehtinyt huokaistakaan helpotuksesta, kun uusi turma uhkasi!
Mutta niin pian kuin hän taas piti nuorta, rakasta naista sylissään, paloi hänen mielessään yksi ainoa toivomus, nimittäin tehdä niin pian kuin mahdollista loppu Jeannen surusta.
"Minä en voi mennä enää kotiin", nyyhki Jeanne.
"Kas niin, rauhoitu, lapseni! Sinä jäät jo tänään Versaillesiin etkä lähde täältä enää milloinkaan. Saat taas asua huoneissasi. Ayen saa järjestää kaikki. Minä olen sinun luonasi. Minä suojelen sinua. Miehesi saa huomenna kuninkaallisen käskyni suostua viipymättä eroamaan sinusta."