Jeanne suuteli hänen kättään.
"Kiitos, lämmin kiitos, sire. En milloinkaan unohda tätä hetkeä."
Sitten hän huokasi syvään. "Väin yhden asian tahtoisin unohtaa."
"Minkä, lapseni?"
"Sen nimen, joka minulla ja tuolla vihatulla on yhteinen."
Ludvig tuli kärsimättömäksi. Hänen verensä kuohui kuumana.
"Siihenkin on keinonsa. Étiolesin nimi häviää uuden nimen, uuden säätyarvon tieltä."
Jeanne riemuitsi. Hän oli saavuttanut tarkoituksensa! Ensimmäisen päämäärän tiellä onneen ja suuruuteen!
Jeanne heittäytyi kiihkeästi kuninkaan syliin. Hänen suutelonsa ja hyväilynsä eivät olleet milloinkaan olleet niin kuumat ja vilpittömät kuin tänä yönä.
VI.
Eräänä melkein jo kesäiseksi käyneen huhtikuun loppupäivänä — nämä päivät Jeanne vietti melkein kokonaan yksinään tahi kuninkaan seurassa Versaillesin linnan sisäpuutarhoissa — hän sai kaksi kirjettä, jotka tekivät hänet yhtä onnelliseksi kuin ylpeäksikin.