Kuninkaan ja dauphinin lähtö oli tapahtuva aikaiseen aamulla toukokuun 6 p:nä.
Kuningas aikoi sanoa jäähyväiset Jeannelle edellisen päivän iltana. Hän oli lähettänyt Jeannelle terveiset, että tämä saa odottaa häntä sisäkammioissaan. Madame de Maillyn etäiset huoneet, joissa Jeanne asui, olivat Versaillesissa vallitsevan levottomuuden tähden ainoa paikka, missä he voivat toivoa saavansa olla häiritsemättä.
Ludvig oli hyvin liikutettu. Ero Jeannesta, jota hän kiihkeästi rakasti, rasitti häntä raskaana taakkana.
Hän oli ajatellut ottaa Jeannen mukaansa Flanderiin kuten oli ottanut madame Châteaurouxin, joka edellisenä kesänä oli seurannut häntä armeijaan. Raskain sydämin hän luopui tästä aikeestaan. Muussa tapauksessa hänen olisi pitänyt jättää dauphin kotiin.
Hän oli kiitollinen Jeannelle, ettei tämä ollut tähän saakka ilmaissut haluavansa lähteä mukaan eikä johdattanut häntä kiusaukseen.
Tekisikö Jeanne sen tänään, eronhetkellä? Hän ei tiennyt, pelätäkö vai toivoako sitä. Olipa puolin tai toisin, hänen heikko luonteensa joutuisi uuteen taisteluun.
Ja kuitenkin hän tahtoi pysyä lujana, tahtoi pysyä kuninkaallisessa lupauksessaan, jonka oli antanut Moritz Saksilaiselle, ja yhdessä dauphinin kanssa lähteä oikeissa ajoin Flanderiin.
Jeanne ei ollut odottanut kuningasta niin aikaisin. Hän istui työpöytänsä ääressä lähellä avointa ikkunaa kaiverruspuikko kädessä, innokkaasti valmistaen erästä kaiverrusta, jonka sitten aikoi antaa Boucherin arvosteltavaksi. Hän ei huomannut heti, että kuningas astui huoneeseen.
Ludvig katsoi hänen valkeiden olkapäittensä yli hienoja, kauniita käsiä, jotka liikuttelivat kaiverruspuikkoa kuparilevyllä.
Voi, kuinka hän tulee kaipaamaan noita rakkaita, hyväileviä käsiä, noita älykkäitä silmiä, jotka nyt olivat kokonaan uponneet työhön, tuota solakkaa, notkeaa vartaloa, joka oli kumartunut työpöydän yli.