Ludvig tarttui hänen olkapäihinsä ja veti hänet luokseen.
"Jeanne, minun Jeanneni", sanoi kuningas kiihkeästi, "olen tullut jättämään sinulle jäähyväiset pitkäksi aikaa, kenties ainiaaksi".
"No, sire, miksi nähdä kaikki niin synkässä valossa?"
"Kuolema vaanii kaikkialla, sodassa varsinkin."
Jeanne kietaisi hyväillen ja lohduttaen kätensä kuninkaan kaulaan.
"Oletteko unohtanut minun uneni, sire?"
Kuningas pudisti kaunista päätään. Hänen silmänsä katsoivat Jeanneen hellän surumielisesti.
"Kuinka minä voisin milloinkaan unohtaa mitään, mikä lähtee sinusta,
Jeanneni! Kun vain ei olisi tätä kauheaa eroa!"
Hän odotti ihmeissään, anoisiko Jeanne päästä hänen mukaansa. Tänä silmänräpäyksenä, kun hän eronhetkellä piti Jeannea syleilyssään, hän olisi arvelematta jättänyt dauphinin Versaillesiin. Tämä saisi joskus toisten oppia sotataitoa!
Mutta Jeanne ei ilmaissut toivomusta eikä pyyntöä. Hän vain lohdutti kuningasta ja puhui voitoista, jotka kohottaisivat hänen sotilasmainettaan.