Ludvigin silmissä oli kyyneliä.
Miks'ei Jeanne pyytänyt päästä mukaan?
Oliko ero hänestä niin keveä? Muut naiset olivat itkeneet ja pyytäneet, kun hän oli hyvästellyt lähteäkseen.
Jeanne kuivasi suudelmin hänen silmänsä.
"Nyt ei kyynelten sovi vuotaa, sire! Eikö riitä se, että kuningatar kiusaa teidän majesteettianne kyynelillään ja valituksillaan? Minä en milloinkaan tahdo lähestyä teidän majesteettianne valituksin, vaan aina koettaen antaa pelkkää luottamusta, voimaa, rohkeutta ja horjumatonta uskoa omiin voimiin."
Ludvig katsoi häneen ihmetellen. Kuinka voimakas Jeanne oli, kuinka älykäs ja järkähtämätön nuoruudestaan huolimatta! Kuinka paljon hänessä oli pursuavaa elämää!
Jospa hänellä olisi ollut tuollainen nainen lähimmässä ympäristössään!
Sanomattoman paljon Jeanne antoi hänelle.
Hän veti Jeannen viereensä pienelle penkille ikkunan ääreen. Pitäen
Jeannen käsiä omissaan hän sanoi:
"Sinä olet oleva minun luonani, vaikkapa vain ajatuksissani, päivästä päivään. Minun täytyy aina tietää: Jeanneni ajattelee minua. Silloin ei voitto jää saavuttamatta. Sinun on kirjoitettava minulle joka päivä. Minä lähetän sinulle tietoja itsestäni, niin usein kuin voin. Ja kuule nyt, rakas lapsi, olen ajatellut tarkoin, miten järjestämme asiat. Jo huomenna sinä lähdet Versaillesista ja matkustat Étiolesiin. Siellä ei kukaan sinua häiritse, ei kukaan lonkkaa sinua hivenen verta. Täällä tai Fontainebleaussa en siitä voi vastata, kun olen poissa."
"Minunkin toivomukseni on ollut asua Étiolesissa, sire."