"Kuinka kalpea sinä olet! Varjele terveyttäsi! Hoida hyvin itseäsi!
Rakasta minua!"
Pitkä syleily. Pitkä, kuuma suutelo. Sitten kuningas katosi.
* * * * *
Étiolesissa tuoksuivat sireenit, kukkivat ruusut, raskain, valkoisin tertuin riippuivat jasmiinit, sirkut ja satakielet visertivät.
Jeanne oli kantanut pikku Alexandraa nurmikkojen poikki, joilla heloitti kirjavanaan valkeita, keltaisia, punaisia ja sinisiä kukkia. Hän oli kulkenut keskustellen edestakaisin vanhojen kastanjojen keskellä pienen linnan takana abbé Bernisin kanssa, joka oli tullut edellisenä iltana. Hän oli käskenyt puutarhuria tuomaan huoneisiin tuoreita kukkia. Äitinsä, joka levitti talossa rauhattomuutta enemmän kuin Jeannesta oli suotavaa, hän oli lähettänyt ajelemaan vaunuilla veljensä Abelin kanssa.
Nyt hän istui väljässä, valkoisessa aamupuvussaan heleä ruusu tukassa kirjoituspöytänsä ääressä.
Hänen kauniit kätensä leikkivät kuninkaan kirjeen kanssa, jonka kuriiri tänä aamuna oli tuonut sotanäyttämöltä.
Hymyilevä katse tähyili kauan sinettiä koristettuine vertauskuvineen ja kirjoitusta: "Discret et fidèle."
Niin, kuningas oli hänelle uskollinen, vielä tänään hän oli hänelle uskollinen!
Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi ja miettiviksi. Pysyisikö hän sellaisena? Vai tulisiko niinkuin Vintimille Maillyn ja Châteauroux Vintimillen jälkeen myöskin hänen, Pompadourin, jälkeen, joksi häntä salaa jo nimitettiin, joku toinen, joka valloittaa häneltä kuninkaan kiintymyksen, syrjäyttää hänet tieltään, ottaa häneltä kuninkaan?