Jeanne hypähti pystyyn. Hän oli ollut silmänräpäyksen verran ankaran levottomuuden vallassa.
Kohta tämän jälkeen hän kuitenkin hengitti keveämmin. Ei, niin ei saanut milloinkaan tapahtua! Eikä niin tapahdukaan. Hän oli toista ainetta kuin nuo kolme Nesle-sisarusta, hänellä oli toisenlainen kunnianhimo, toisenlaiset aseet asemansa puolustamiseksi vielä sittenkin, kun kuninkaan kiihko oli sammunut.
Mutta varmaa oli, että koko hänen olemassaolollaan sai olla vain yksi päämäärä: pitää kuningas omanaan, saavuttaa entistä suurempaa valtaa, entistä lujempaa vaikutusta kuninkaan tunteisiin.
Jeanne hymyili pilkallisesti. Kuinka vähän häntä tunnettiinkaan! Kuinka väärin arvosteltiin hänen lähimmässä ympäristössäänkin niitä kiihottimia, mitkä häntä johtivat!
Hôtel des Chèvresissä, Versaillesissa ja nyt Étiolesissa häntä ylistettiin siitä, ettei hän ollut tahtonut päästä kuninkaan kanssa sotatantereelle, kun samalla oli tukehduttanut kunnianhimoisen halunsa, että Ludvig XV tällöin olisi tunnustanut hänet julkisesti.
Ei kukaan tiennyt, ettei hänellä ollut milloinkaan ollut tuota halua, että hän pohjaltaan oli aivan tyytyväinen saadessaan viikkokausia, ehkäpä kuukausiakin omistaa aikansa omalle itselleen ja hahmotteli tulevaisuuttaan.
Kuninkaan rakkaus tulisi vain kasvamaan erossa. Siitä hän sai varmuutta tämän jok'ainoasta kirjeestä.
Itse hän tarvitsi lepoa kaikkien tämän kuherruskauden henkisten ja ruumiillisten rasitusten jälkeen.
Étioles oli hänelle antava uudestaan kauneuden kaikkea nuorteutta. Hän oli muuttunut aika kalpeaksi ja hieman väsynyt.
Mutta ennen muuta hän tahtoi käyttää aikansa Étiolesissa kiinnittääkseen itseensä sen ryhmän filosofeja, jonka hän vähitellen aikoi kerätä ympärilleen. Näihin hän pani valtansa lujittamisen suuren toiveen.