TIINA (nauraen). Niinpä niin, johan sen päätimme ja isäntäkin siihen luvan antoi.
HONKANEN. Voi helkkari, kun meille tulee hauska! (Innostuen) Minä kynnän, kuokin, kaivan leivän maasta!
TIINA (iloisena). Minä lehmät ruokin, kannan rahat voista!
HONKANEN (vetää Tiinan sivulleen mättäälle istumaan). Voi sinä kullan nuppu, Tiinaseni!… Mutta kerropa nyt minulle lapsuutesi!
TIINA. Paljon siinä ei liene kertomista. — Isäni kuoli ollessani vasta viidennellä ikävuodella. Äidin kanssa elelimme kahden, kunnes kuolonkoura kaatoi hänetkin. Olin silloin kolmentoista vanha, kun vieraan kannikka joutui syötäväkseni. — Terve olin, sekä olen ollut, jonka vuoksi työ on hyvin luistanut. Holhojani hoiti rahojani, isän ja äidin vähät perinnöt, kunnes antoi tälle Metsolalle velkakirjaa vastaan velaksi. Se lienee ollut niinä aikoina, kun muutin Metsolaan asumaan. (Naurahtaen) Lisäksi on korot, palkkarahat, siellä olleet käsin koskematta.
HONKANEN (ihmeissään). Mutta johan se jo tekee satasia?
TIINA (kehasten). Tuhannen hyvinkin, jos ei vaan enempää. Olisi se kerta laskettava.
HONKANEN (leikkisästi nuhdellen). Ja minulle siitä et ole virkkanut!
TIINA (hyvitellen). Eikö isäntä jo siitä maininnut, kuu ensi kerran kävit Metsolassa?
HONKANEN (nauraen). Niin silloin — tukkikauppaa tehdessämme. Luulin
Metsolaisen panneen omiaan, kun kaikki olimme vähän hutikassa.