TIINA (iloisena). Nyt sen kuulit, usko tahi älä. (Taputtaa Honkasta poskelle) Emmekö pääse, Heikki, hyvin elämistä alkamaan?
HONKANEN (syleillen Tiinaa). Oikein herroiksi jo, Tiinaseni!
TIINA (nousten ylös). Mutta luuletko herra Nikkisen todellakin Annaa kosiskelevan?
HONKANEN (vakavasti). Meidän kesken sanottuna, en. Hänellä näet lienee entinen.
TIINA (pahoillaan). Hyi hävytöntä roikaletta. (Tekee lähtöä) Minun täytyy Annaa varoittaa, jos varotukseni vaan ei ole myöhäistä.
HONKANEN (pudistelee Tiinaa kädestä). Mutta meidän rakkautemme ei vaan ruostu.
TIINA. Kuinka sitä voisit ajatella. (Mennessään oikealle huiskuttaa kädellään) Hyvästi, Heikkini!
Kolmas kohtaus.
HONKANEN (katselee Tiinan jälkeen). Sievä tyttö! — Enpä tiennyt pari vuotta sitten morsianta täältä löytäväni. — On se liian hyvä minulle, mokomalle maankulkijalle. (Päättävästi) Mutta tästä lähtein heitän pois koko metsähommat, tukkityöt; kuhertelen kultani kanssa, asuskellen omassa tuvassani. (Tekee vilkkaan eleen ja laulaa reippaasti).
Ei saa moittia kulkuripoikaa
Mies se on paikallansa,
Kyllä se laittaa, kun aika joutuu,
Kodin kullallensa!