METSOLA (huudahtaa). Haa! Jo nyt käsitän sun koirankoukkusi, minkä aijot eteeni virittää.
HONKANEN (kopeasti). Tiinan sulhasena vaadin sen, vaadin heti maksettavaksi!
METSOLA (lyö otsaansa). Voi minua, voi miestä onnetonta, mihinkä rullavakkaan olen joutunut!
MÄNTYNEN. Kyllä ovat hullusti nyt asianne.
METSOLA (lauhtuen). Lähde Honkanen, niin tehdään selvä edes Tiinan asiasta!
HONKANEN. Niinpä niin, sitä minäkin. (Pistävästi) Joko suureksikin nousee Tiinan saalis?
METSOLA (äkäisesti). Ei se nyt maailmaa vielä tehne!
HONKANEN (kopeana). Ei tarvis liioin suurta tehdäkään, mahtuu talonne arvo vähempäänkin.
METSOLA (äkisti). Ettäkö taloni jo siitä menisi?
MÄNTYNEN. Suurta arvoa ei ole maalla itsellään, metsä kerta kun on myytynä. Hallanpesäksi se tästälähin muuttuu, vaikka koettaakin ojittaa.