Mut hän lauloi korkehita muinais-ajan muistoja,
Uro-töitä mennehiden, nyt jo muka halpoja.
Suomen sota oli aine, isänmaamme viimeinen,
Aika voiton, ahdingon ja kunniamme kultainen.
"Seisonut jo," lauloi vanhus, "kolmekymmenesti
Luoti-satehessa, nähnyt näljän, vilun, valvonnon;
Mieskin olen riviss' ollut, ehkä nyt jo hylkynä,
Paremp' käten Uumajall' on, toinen saamatonna tää."
Onko täällä nuorempata, joka kuuli sanan tuon:
Aseihinne miehet; maasta rauha poissa jo nyt on?
Silloin tulta mieless' oli, toinen into miehissä,
Silloin paloi tääki sydän, kylmä kohta, niinkuin jää.
Hämeenlinna, vielä muistan, kun sun kuutamassa nä'in
Ensi kerran Hattelmalan harjanteelta alla päin;
Ilta myöhä ol' ja kolkko, vaan ma, vaikka uupunut,
Lepoa en etsinynnä, kodosta en huolinut.
Ei; sun järvihis' ja maihis' tähti nyt mun mieleni.
Siell' ol' enemmän, kuin koto, enemmän, kuin lepoki.
Siell' ol' Suomen joukko ko'ossa, nuori, uljas, riipeä;
Meihin katsoi isänmaa ja meepä isänmaahamme.
Vanha Klerker kunnian on saava iankaikkisen,
Seitsenkymmeniäs, ehkä vielä urhomielinen.
Vielä muistan valkopäänsä, rivitse kun ratsasti
Sekä silmin, niinkuin isän, poikiansa katseli.
Kuusituhannella miestä vihollisen vertainen,
Kerran elämässä vielä suorin seista tahtoi hän.
Ensinkään ei epäelty, so'assa kaikki mielineen,
Toinen luotti toisehensa, meihin hän, me hänehen.
Nyt tul' Klingspor, sota-päällys, ylpeä, kuin kuningas,
Kaksin leuvoin, yksin silmin, sydämeltä puolikas,
Nyt tul' Klingspor, otti ohjat nimen suuren vallalla,
Antoi käskyjä, kuin Klerker, mutta alti pa'eta.
Kirkas yö sä Hämeenlinnan, valvottuna hangella,
Et sä vuotten kuluttua murene mun muistista,
Vaikka pettyi harras into, toivon tähti alas lask',
Kaikki voiton uneks' muutti sydämetön vennokas.
Milloinkas hän kerran onpi tilin vielä tekevä
Noista taka-askeleista, kun ol' meno eellensä,
Häpeästä nimellemme, kyyneleistä miehien
Vuotavista, kun ois' ollut verta vuodattaminen?