Siikajoella, Revolahdell' lähettiinkö pakoisaan?
Käs' vai jalka nopeampi ol'ko silloin liikkumaan?
Adlerkreuts ja Kronstedt sekä muutki voisi vastata,
Mutta urhot, kuulen ma, on miss' ei enää lausuta.
Jalot mainitsinpa kahdet; kiitos heille ainiaan!
Moni heidän vertaisensa mennyt on jo manalaan.
Döheln lepää, Dunker lepää, ja jos kysyt niistä nyt,
Saa, kuin tässä, kertojana olla uros nääntynyt.
Miks'en kaatua ma saanut, missä muutki vierelläni',
Missä Suomen urho joukko vietti juhla-hetkiään,
Kussa kunniamme loisti kirkkahimmin: aikahan
Alavuuden, Siikajoen ja Salmin sekä Lapuan?
Ei ois' pakko paetaksen' ollut Pohjan hankihin
Taas ja nähdä voitto-riemun tukehtuvan tuskihin,
Eikä surra tuhansien kohtalota hirveää:
Kohmettua Tornon jäillä; Kaalisissa kenkättää.
Kova loppu vaivojemme, raskas ero maastamme!
Muutamien kanssa tulin tok' mä Ruotsin rannalle.
Uskollisna punattua tuonkin hiekan verellän'
Torill' itselleni tässä laulan hengen pidätteen.
Jumal', auta isänmaata! vähät muusta; soturi
Heitteä voi hengen, onnen, kädet, jalat, kodonki.
Jumal', auta isänmaata! se on päätös lauluan',
Muut jos sanat muuttuvatkin, näillä aina lopetan".
Ja hän nousi sota-vanhus, läksi ulos hälinään,
Saipa lantin muutamilta', enimmilt' ei niitäkään;
Siirtyi sitte herran luo ja kumartaen harmajaa
Päätä ojensi jo hälle kulunnaisen hattunsa.
Kenraali nyt, korehine kiiltimine, nauhoineen,
Synkistyi ja tempas' hatun kä'estä sota-vanhuksen,
Katsoi häneen, katsoi väkeen, katsoi ja nyt tuokioon
Lensi ukon lantti-aarre torillen jo kumohon.
Vanhus hämmästyi, vaan herra virkkoi sanan hartahan:
"Laulus' kuullut o'on, ja eestä tapellutkin saman maan,
Ett' on mulla muisto moinen elämäni syksynä,
Katso, siitä ylpe'elen paljon enemmän, kuin sä.
Tosin onni meidät petti kahakoissa väliste,
Tosin turmioksi muuttui kohta kyllä voittomme,
Vaan ei tarves nöyrtyämme ole eessä ihmisten,
Minä kannan hatun päässä, kanna vanhus samoten".