Virkkoi noin; ja kirkkahampi valo nousi kasvoillen,
Ja hän painoi miehevästi hatun päähän vanhuksen.
Sitte lausui — ilo vielä sylkyttääpi sydäntä,
Kun ma muistan hänen muodon, sanansa ja äänensä: —
"Epätasan heitetähän onnen arpa; katsoppas!
Loisto, rikkaus on mulla, olo kurja sulla taas.
Paras vaan on yhtehinen: uskolliset toimemme,
Verin saatu kunniamme sekä tunnon todiste.
Toverit me o'omme; siispä nouse tähän istumaan,
Mielin jakakaamme vähemp', kun jo ja'amme isomman.
Mull' on kultaa, jos sä tahdot, suojat sekä eläke,
Pidä lepo myöhä sulle, sulo laulus' minulle".
Ja nyt istui heti kohta sotavanhus vaunuissa,
Kansa väistäytyi eestä, osottaen kunniaa,
Ja ma kuulin, kuinka vaunut jyrisivät mennessään,
Silmäni ei kyyneleiltä enää niitä nähnytkään.
Saarijärven Paavo.
(J. L. Runebergin mukaan).
Asui auhto-kankahilla
Salo-mailla Saarijärven
Paavo tarmoisa talokas,
Omin kourin kontuansa
Perkaen peseä hallan.
Mutta Herralta hedelmän
Toivoi kaiken tuottajalta.
Siinä syöden lapsinensa
Sekä vaimone vajavan
Leivän hiessä hankkimansa
Pellot oivasti ojitti
Sekä kynti että kylvi.
Kevät ehti, hanki hautui.
Valui pellolle vetenä, —
Tuopa nyt osan jo toisen
Orahista otti puolet;
Kesä joutui, nousi julma
Ka'e-ilma, — tuopa raastoi
Puolet tähkistä piloille;
Syksy tul', — jo tähtehetki
Haaskasi lopeti halla.
Nytkös vainen vaimo Paavon
Repi päätänsä ruveten:
"Paavo, Paavo, onnen hylky!
Saa'os sauvapa kätehen,
Herra kun jo heitti meidät,
Jätti turmion jälille;
Kyll' on kolkko mieron käynti,
Vaan on nälkä vaikeampi".
Paavo puuttuen kätehen
Toverinsa virkkoi tuohon:
"Ei se heitä Herra meitä,
Vaikka kohta koettelevi.
Pannos, vaimo, pettusia
Puolet leipähän lisäös,
Minä kaivan kahtamoisen
Ojia omin käsini;
Mutta Herralta hedelmän
Toivon kaiken tuottajalta".
Pani vaimo pettusia
Puolet leipähän lisäsi,
Ukko kaivoi kahtamoisen
Ojia omin käsinsä,
Möipä uuhet, osti uutta
Siementä ja kylvi taasen.
Kevät ehti, hanget hautui,
Valui pellolle vetenä, —
Eipä nyt enähän vienyt
Orahita ollenkana;
Kesä joutui, nousi julma
Rae'ilma, — tuopa raastoi
Puolet tähkistä piloille;
Syksy tul', — jo tähtehetki
Haaskasi lopeti halla.
Lyöden rintoihinsa lausui
Vaimo jällehen valitti:
"Paavo, Paavo, onnen hylky!
Nytpäs kuolema etehen,
Herra kun jo heitti meidät,
Jätti turmion jälille;
Raskas kuolla, raskahampi
On toki täten eleä".
Paavo puuttuen kätehen
Toverinsa virkkoi taasen:
"Ei se heitä Herra meitä
Vaikka kohta koettelevi.
Pannos, vaimo, pettusia
Puolet leipähän lisäös;
Minä kaivan kahtamoisen
Ojia omin käsini;
Mutta Herralta hedelmän
Toivon kaiken tuottajalta".
Pani vaimo pettusia
Puolet leipähän lisäsi,
Ukko kaivoi kahtamoisen
Ojia omin käsinsä,
Möipä lehmät, läksi uutta
Siementä ja kylvi taasen.
Kevät ehti, hanget hautui
Valui pellolle vetenä, —
Eipä nyt enähän vienyt
Orahita ollenkana;
Kesä joutui, nousi julma
Ra'e-ilma, raastanutpa
Tuo ei tähkistä mitänä;
Syksy tul', — ja nytpä halla,
Pellon jättäen peräti,
Antoi viljan viimein seista
Kullan loistossa kumarren
Saadaksensa sirpin alle.
Silloinpa paneusi Paavo
Polvillensa kyynel-poskin
Sekä puhkesi sanoihin:
"Ei se heitä Herra meitä,
Vaikka kohta koettelevi".
Vaimoki vajoten maahan
Sanat säisti puolisonsa:
"Ei se heitä Herra meitä,
Vaikka kohta koettelevi".
Muttapa sanoi samassa
Ilo-mielin miehellensä:
"Paavo, riemuten rupea
Sukkelasti sirppihisi;
Nyt on arvoin aika tullut
Ilo-päiviä eleä,
Nyt on aika nuo jo tuonne
Viskata petut pihalle
Sekä syödä selvä leipä
Ruveta rukihisehen".
Paavo puuttuen kätehen
Toverinsa virkkoi vielä:
"Vaimo, vaimo, muista, että
Se vaan kestävi kuria
Ko'etusta kannattavi,
Joka ei jätä lähintä
Ah'ingossa auttamatta.
Pannos vielä pettusia
Puolet leipähän lisäös,
Sillä, näethän, naapurimme
Pelto on panema hallan,
Vilun viemä viimeisihin".
Sota-vanhus.
(J. L. Runebergin mukaan).
Raskas vuosista ja vaivoin
Ponnistellen puu-jalalla
Sota-vanhus sattui kerran
Tupahan talon osautui.
Talokas nyt täytti sarkan
Tulijalle tyynin mielin
Sekä tarjosi sanoen:
"Miltäs tuntui mielestäsi,
Taatto, tuolla kun sodassa
Riehuit raivo-mielisien
Vihollistesi välissä,
Kuullen, kuinka pyssyt räiski,
Luodit vinkuen vilisi?"
Saaden sarkan huulillensa
Vanhus vastasi hänelle:
"Samaltapa, kuin sinunki,
Syksyllä kun sarkojasi
Rakehet rapistelevi,
Salamoiden säihkyessä,
Ja sä viljat viipymättä
Pelastat perehellesi".