"Niin kauvan on päivää kuin elän!
Tulevaisuuden varjoille käännän mä selän."
Nämä sanat ilmaisevat tämän päivän perustunnelman ja tämä on merkityksellisin päivä, mitä olen koskaan elänyt. Minun täytyy, minä tahdon sanoa, että olen onnellinen, onnellisempi kuin koskaan voin ajatella tai ymmärtää, ei mitättömänä ihmisenä, vaan jumalana, jonka vertaiseksi itseni tunnen.
Eräälle tervehdyskäynnille, jonka minä halusin tehdä erään ystävättäreni luo Charlottenburgiin, oli setä antanut vaununsa käytettäväkseni. Kun en häntä tavannut kotoa, kävelin minä linnan puistossa, joka minua suuresti viehätyttää. Oi, nyt on maailmassa kevät, ja Pohjolan talven jälkeinen kevät tuntuu persoonalliselta, voimakkaalta onnelta. Puistossa vallitsee sellainen sireenien loisto, jonka vertaista en koskaan voi ajatella nähneeni. Puiden korkuisista pensaista oli kaikki viheriä täydellisesti kadonnut, sen sijaan olivat ne hulveisillaan punaisia ja sinisiä kukkaterttuja. Ne kiertelivät ylöspäin, tunkeilivat toistensa päälle ja yli, antoivat jättiläiskimppujen riippua tielle ja sen yli sekä leiriytyivät ruohomatolle ja tantereelle. Mentyäni hermeskuvapatsaiden ohi läpi synkän hopeakuusikon lehtikujan, joiden totiset muratin peittämät rungot muodostivat omituisen vastakohdan kirkkaille, valkoisen vihreille oksille, tuli herra Morosoff minua vastaan hautarakennuksesta. Sydämeni löi niin rajusti kuin se tahtoisi haljeta, mutta asettui kohta sen jälkeen.
"Olen jo kauvan tuntenut teidän lähestyvän", sanoi hän hattuaan nostaen. "Kun tuo valkoinen kesäpuku näyttäytyi lehtikujan päässä, tiesin minä, kuka sen omistajatar oli, ja vielä enemmänkin, minä tiesin, että välittömästi teihin suuntautunut sieluni kutsui teitä tänne."
"Se on kuitenkin ainoastaan puhtaasti tilapäistä; en tavannut ystävätärtäni ja siten äkkiä päätin kävellä tänne."
Hän pudisti päätään.
"Älkää sitä uskoko", sanoi hän, "myöskin se, mikä näyttää tilapäiseltä on välttämätöntä ja aikoja sitten määrätty; se tapauksien kaksinkertainen kausaalinen ketju, joka solmii yhteen kaksi toisistaan riippumatonta ihmiskohtaloa, on raudasta, mutta sitä kannattavilla pylväillä on tukensa toisissa maailmoissa. Eli uskotteko todellakin sen olleen paljaan sattuman, joka 26 p. toukok. vei teidät 'Vainajain saaren' luo samalla hetkellä, kun minä siellä seisoin?"
Tahdoin laskea leikkiä, tahdoin sanoa, etten ollut sitä lähemmin ajatellut, mutta katsottuani hänen loistaviin silmiinsä, tunsin itseni niin pieneksi ja mitättömäksi tuollaisine tavallisine valheineni.
"Olette oikeassa, Jegor Aleksandrovitsch", sanoin, "kohtauksemme siellä oli välttämätön."
Äkkinäinen punastus levisi hänen kalpeille kasvoillensa.